Teatteriin ei oikeasti liity magiaa eikä siitä ehkä tarvitse tuntea loputonta kiitollisuutta

Tampereen 53. teatterikesä palautti uskon teatteriin, vaikkei se koskaan ollut mennytkään, kirjoittaa toimittaja Sanna Kangasniemi.

Kuva on otettu Alku keskikohta loppu -teoksen aiemmasta esityksestä. Teatterikesässä Arni Rajamäen kirjoittaman näytelmän esitti maanantaina Inke Koskinen ja tiistaina Arttu Soilumo.

6.8. 12:55

En tietenkään ollut menettänyt uskoani teatteriin, mutta jestas, kylläpä Tampereen teatterikesä antoi uskoa rutkasti lisää. Pandemiavuodethan ovat olleet teatterin ystävälle kuin autiomaa, jossa lupaavat kangastukset ovat kadonneet yksi toisensa jälkeen juuri kun niitä on melkein yltänyt koskettamaan.

Kun järjestyksessä 53:tta Teatterikesää päästiin tällä viikolla viettämään aika lailla vanhaan tuttuun tapaan – paljaita ihmiskasvoja, kolme teosta ulkomailta, katsomoissa ihmisiä vieri vieressä – oli helppo tuntea kiitollisuutta.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ja Tanjalotta Räikän muodostaman taiteellisen johtoryhmän valitsema ohjelmisto tuntui tänä vuonna aivan erikoisen virkeältä ja monipuoliselta. Yhdistävien teemojen he kertoivat olevan yhteisöllisyys, välittäminen, mielenterveys ja perhe.

Omaksi punaiseksi langakseni nousi tietynlainen epätäydellisyys, paljaus. Rehellisyys ja etsiminen.

Arni Rajamäen näkymättömiä normituksia ja etenkin heteronormatiivisuutta vastaan käyvä Alku keskikohta loppu oli niin omintakeinen paketti, että toivon sitä esitettävän vielä paikassa jos toisessakin. Rajamäen alkujaan Teatterikorkean opinnäytetyöksi kirjoittama kolminäytöksinen näytelmä on monologi, jonka yksi näyttelijä voi esittää vain kerran.

Perusideana teoksessa on nimittäin se, että näyttelijä näkee tekstin vasta näyttämöllä, kun se ilmestyy USEIN ISOIN KIRJAIMIN näkyviin näytöille pala palalta. Yleisö näkee tekstin samanaikaisesti esittäjän kanssa, joka Teatterikesässä oli maanantaina Inke Koskinen.

Draaman kaaren konventioilla leikittelevässä tekstissä on toistoa ja se kiertää etenkin aluksi paljon kehää. Päähenkilö – tai henkilöt, heitä on ehkä useampia – kasvaa esityksen edetessä kuitenkin yhä kokonaisemmaksi hahmoksi. Hänen pohjimmainen asiansa alkaa paljastua, ja sitä sitten riittääkin.

”lista mikä kaikki teatterissa väsyttää:

-se on huonoa

-heterot”

Vaikka puhe kiihtyy välillä suorastaan kohtuuttomaksi paasaukseksi, on katsojana helppo olla samanaikaisesti epävarman ja rohkean puhujan puolella.

Vaara-kollektiivin tuottamassa Näyttelijän kuolemassa kosketti samantyyppinen paljaus, rangan näkyminen. Esitys on Heikki Törmin koolle kutsuma ja siinä lavalla on Törmin lisäksi Elina Hietala. Ohjauksen on tehnyt Eino Saari.

Keskiössä on Kajaanin kaupunginteatterissa pitkään näytelleen Törmin siirtyminen opiskelemaan psykologiaa. Muutos panee liikkeelle paljon kysymyksiä liittyen näyttelemiseen, omaan itseen ja teatterin valtasuhteisiin. Samantyyppisiä kysymyksiä pohtineen Hietalan kanssa ne tuodaan näyttämölle niin, että ne laventuvat riemun ja vakavuuden kautta laajemmiksi kuin vain yhden yksilön pulmiksi.

Erityisesti nauratti, kun Törmi ja Hietala esittivät, miten teatteriuran alun kiihkeän rakastumisen jälkeen tulee ammatista jo paljon kuluneempi, mutta ei, eihän näin voi sanoa, kun pitää kuitenkin muistaa olla kiitollinen.

Juuri tuo teatterin vaatima loputon kiitollisuus kun vedetään Rajamäen monologissa reippaasti ja monta kertaa kölin alta.

Unohdetaan siis kiitollisuus, vaikka itsekin juuri tuota tunnetta tämän tekstin aluksi tapailin.

Keskitytään tulevissa teatteriesityksissä enemmän siihen, miten energia, tunnesiirtymät, läsnäolo ja rauha ovat todellisia asioita vaikka mitään teatterin magiaa niihin ei liity.

Senkin Rajamäki teki nimittäin Alku keskikohta lopussa selväksi: ei oikeasti ole magiaa siinä, että näkee eläviä ihmisiä edessään samassa ajassa ja paikassa.

Ei ole, mutta on. (Sanon minä.)

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat