Kansallisteatterin syyskauden avauksessa konkarit ovat mukavuusalueellaan: Santeri Kinnusen ja Esa-Matti Longin suoritukset ovat varmoja, mutta rutiininomaisia

Harold Pinterin vuonna 1957 kirjoittama Ruokahissi kertoo kahdesta asemiehestä, jotka odottavat kellarissa uutta toimeksiantoa.

Ruokahissin asemiehet odottavat kellarissa uutta toimeksiantoa. Santeri Kinnunen (vas.) on kaksikosta vähän välkympi Ben, joka ärsyyntyy Gusin (Esa-Matti Long) jatkuvasta kyselystä ja typeristä päähänpistoista.

14.8. 13:20

Ruokahissi. Ensi-ilta Kansallisteatterin Omapohjassa 13.8. Harold Pinterin näytelmän suomennos Lauri Sipari. Ohjaus Vesa Vierikko. Näyttämöllä Santeri Kinnunen ja Esa-Matti Long. Dramaturgia Eva Buchwald ja työryhmä, lavastus- ja pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Matti Tiilama, äänisuunnittelu Jani Peltola.

★★★

Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlavuoden syysohjelmisto käynnistyi lauantaina Harold Pinterin klassikkonäytelmällä Ruokahissi (1957). Vesa Vierikon ohjaama ja Santeri Kinnusen ja Esa-Matti Longin tähdittämä esitys kertoo kahdesta asemiehestä, jotka odottavat kellarissa uutta toimeksiantoa.

Osana Kansallisteatterin sangen miestekijävetoista juhlavuosiohjelmistoa ei moinen teos välttämättä nosta innostuksen ihokarvoja pystyyn ihan jokaisella taiteen ystävällä.

Pinterin teksti on kuitenkin lajissaan pätevä, eikä ansaitse tulla ylenkatsotuksi pelkän ohjelmistopolitiikan perusteella. Vuonna 2005 Nobel-palkitun brittikirjailijan tuotantoa on veivattu teatterissa sen verran paljon, että konkarit ovat mukavuusalueellaan. Sen huomaa siitä, miten luontevasti näytelmän teksti asettuu kohdilleen napakassa tunnin mitassa.

Pinterin varhaistuotantoon kuuluva Ruokahissi edustaa melko tyylipuhdasta modernia näytelmää. Kellari liudentuu jonkinlaiseksi epätilaksi, jossa päähenkilöt ovat kuin vankeina. Tietoa siitä, missä ollaan ja miksi, annetaan niukasti. Miehet puhuvat, mutta kommunikaatio sakkaa. Tunnelma on uhkaava, vaikka esitys myös naurattaa.

Asetelma tuo mieleen Samuel Beckettin kestosuosikin Huomenna hän tulee. Pinterin näytelmä on kuitenkin tiiviimpi ja luokkatietoisempi, kun taas Beckettiä voisi luonnehtia enemmän eksistentialistiksi.

Ruokahissin Ben (Santeri Kinnunen, vas.) ja Gus (Esa-Matti Long) ajetaan lopulta toisiaan vastaan.

Ruokahissin hahmot ovat kuin kevytyrittäjiä, jotka päivystävät herkeämättä uutta toimeksiantoa. He ovat maan alla, ilman toimivaa kaasuliettä, kun taas yläkerrassa nautitaan teetä. Miehet lähettävät kaiken kamansa käskystä ylös, eivätkä saa mitään vastineeksi. Lopulta heidät ajetaan toisiaan vastaan.

Santeri Kinnunen on kaksikosta vähän välkympi Ben, joka ärsyyntyy Gusin jatkuvasta kyselystä ja typeristä päähänpistoista. Kinnusen tarkka ajoituksentaju on hioutunut lukuisissa Helsingin Kaupunginteatterin komediarooleissa.

Long käsittelee tekstiä tuttuun tapaan suvereenisti. Esimerkiksi kun Gus sanoo haluavansa mennä futismatsiin, painottaa Long sanaa ”matsi” tavalla, joka tuottaa saman efektin, kuin jos hokee jotain sanaa tarpeeksi kauan niin, että se alkaa kuulostaa järjettömältä.

Se kiteyttää Ruokahissistä jotain hyvin olennaista.

Olettaa sopii, että alkukielellä tekstissä olisi vielä enemmän kieppiä, mutta ei pelkästään hyvällä tavalla. Onhan näytelmän englanninkielisellä nimellä kolme merkitystä: The Dumb Waiter tarkoittaa yhteen kirjoitettuna ruokahissiä, mutta erikseen kirjoitettuna loukkaavasti ”mykkää” tarjoilijaa ja/tai tyhmää odottajaa.

Näyttämömestari Tuomas Tikkala, valaistusmestari ja valon ja äänen teosvastaava Eetu Hiltunen, tarpeiston teosvastaava Irene Lång, puvuston teosvastaava Heli Hynynen, valokuvat Mitro Härkönen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat