Kieli ei kuole, jos sillä kirjoitetaan runoutta – liiviläisen runouden antologia osoittaa pienuuden voiman

Kukaan ei enää puhu äidinkielenään liiviä.

Liiviläisten trikolorissa vihreä merkitsee metsää ja sininen merta. Ikiaikaiset elementit kuuluvat myös runoudessa. Ikivihantaa mäntymetsää ja merenranta Riian Jurmalassa. Kuva on otettu 5. syyskuuta.

10.9. 16:30

Runot

Olli Heikkonen (toim. ja suom.): Kerran olin taivaan suolajärvi. Aviador. 112 s.

Harvoin kaksikielisen runoteoksen sivut saavat niin tarkkaan tutkimaan lukijalle tuntematonta kieltä. On pelkästään kiehtovaa, kun huomaa runoilija Ķempi Kārlin säeparin “alati muotoutuva / alasti muotoutuva” olevan liiviksi “ales amaštit / pales amaštit”.

Kyse on runoilija Olli Heikkosen toimittamasta ja Renate Blombergan tekemien raakakäännösten perusteella suomentamasta kolmen runoilijan antologiasta Kerran olin taivaan suolajärvi. Jo lähtökohtaa voitaisiin kehua kuluneella termillä kulttuuriteko, mutta tässä kohtaa se tuntuisi laimealta.

Liivin kieli on äärimmäisen uhanalainen ja sitä ei enää puhu äidinkielenään kukaan. Maailmassa on antologian jälkisanojen mukaan noin 20 henkilöä, jotka pystyvät keskustelemaan isovanhempiensa kielellä, jonka he ovat opiskelleet myöhemmin.

Vuoden 2011 väestölaskennan mukaan 250 ihmistä pitää itseään kulttuurisesti tai etnisesti liiviläisenä.

Yksi antologian runoilijoista, tutkija Valt Ernštreit, toteaa teoksen jälkisanoissa loistokkaasti, että vaikka liiviläinen kirjallisuus on epäilemättä lukijoiden määrässä mitattuna Euroopan pienin, se on kaikkein suurin, jos huomioidaan kirjoittajien määrä suhteessa liiviläisiin ja liivin kielen puhujiin.

Se onkin erinomainen huomio. Kieli jota käytetään runoutena, ei ole kuollut.

Valikoiman kolme runoilijaa Ernštreit, Baiba Damberg ja Ķempi Kārl ovat kaikki tunnettuja liivin kielen ja kulttuurin puolestapuhujia ja toimivat monella kulttuurivaikuttamisen alalla.

Ernštreit toimii kulttuurihallinnossa ja tutkimuksen parissa, Damberg on graafikko ja kuvataiteilija ja Ķempi Kārl taas Liivinmaan Mõtsāpūolen eli Pohjois-Liivin Salatsin alueen murreasiantuntija, ainakin esittelyssään. Myöhemmin teoksessa paljastetaan, että hän on Tarton yliopiston professori Karl Pajusalo, jolla on ollut olennainen merkitys liivin kielen jälleensyntymisessä ja -herättämisessä.

Monessa runossa, mutta eritoten kokonaisuudessa näkyy liiviläisen kulttuurin vaikuttavimmat piirteet: neuvostoajalla liiviläisille ominaiset hiekkarannat osittain suljettiin puolustustarkoituksiin ja toisaalta myös rantametsiin pääsyä rajoitettiin.

Niinpä Kuurinmaan liiviläisille jäi käyttöön rannan ja metsän väliset hiekkadyynit ja niiden rajamaat, jotka liiviläisten trikolorissa hienosti värittyvätkin: vihreä merkitsee metsää ja sininen merta. Niiden keskelle jää hiekkaa kuvaava keltainen, joka kuvaakin liiviläisten kaventunutta elintilaa.

Parhaiten sen näkee Baiba Dambergin vahvan visuaalisessa runossa: “Liiviläistyttö hymyilee – / sininen huuli, vihreä huuli, / välissä valkoinen hiekka rahisee pehmeästi.”

Heikkonen valaiseekin omissa jälkisanoissaan, että Liivinrannan liiviläiset puhuvat itsestään rantalaisina. Liivinranta on rāndalizt kuod, rantalaisten koti, ja siellä puhutaan rānda kīeldõ, rantakieltä.

Viroa osaava huomaa ymmärtävänsä suomenkielistäkin enemmän liivistä. Kielessä tuntuu olevan jotain, jonka on miltei tavoittamassa, mutta se sujahtaa juuri pakoon. Jonnekin aikojen taakse.

Ernštreitin Kaupungin alla on kaupunki -runo kuvaa muinaista liiviläisten Riikaa, jossa ikuinen nuotiotuli heijastuu tähtiin ja sen suojeleva valo johdattaa Riian nykyisiä asukkaita.

“Kaupungin alla miehet / rautakirvein ja keihäin vartioivat perustuksia, / jotta kaupunkimme ei vajoaisi”, Ernštreit kirjoittaa kuvaa liiviläisen kulttuurin antamaa perustaa nykylatvialaisen moniväriseen kokonaisuuteen.

Katoavat sukulaiskielemme edustavat meille mittaamatonta kulttuurista perintöä, jonka säilyttämiseen olemme velvollisia niin lapsiemme kuin esivanhempiemmekin takia. Olli Heikkosen toimittama antologia opettaakin, ettemme opi itsestämme katsomalla maailman ääriin, vaan sinne, joka on joskus ollut lähellä.

Liiviläisen runouden antologia heijastaa fennougrisen ajattelun erityispiirrettä, mikrokosmoksellista heijastumaa osana makrokosmoksellista kokonaisuutta. Itämerensuomalaisuuden voima ponnistaa näistä pienistä kuvista, joista valottuu maailma sellaisena kuin se on.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat