Viestintä­­kouluttajan mielestä toimittajat ovat tykästyneet niin paljon Sanna Mariniin, feminismiin ja uus­henkisyyteen, että faktatkin ovat jääneet tarkistamatta

Katleena Kortesuo kirjoittaa journalismikritiikissään, että tunneuutisointi vie yhteiskunnallista keskustelua väärään suuntaan.

Katleena Kortesuo on viestintä­kouluttaja ja tuottelias tietokirjailija, jonka uusin kirja käsittelee journalismin nykytilaa.

16.8. 16:00 | Päivitetty 16.8. 17:15

Journalismin kuolema -kirjalla on harhaan­johtava otsikko, sillä journalismin kuolemaa siinä ei kuvata. Journalistit antakoot liioittelun anteeksi, sillä media­kriittisen teoksen kirjoittaja Katleena Kortesuokin antaa meille meidän klikki­otsikkomme anteeksi. Ne ovat hänen mielestään kiusallisia ja koomisia, mutta eivät journalismin suurin ongelma.

Kortesuo on viestintä­kouluttaja ja tuottelias tietokirjailija, oman kuvauksensa mukaan uutisaddikti ja media­riippuvainen.

Omakohtaista kosketusta journalistiseen työhön hän on saanut kirjoittamalla kolumneja esimerkiksi Hämeen Sanomiin ja tekemällä taustatoimittajan työtä Alfa tv:n Koronalive-ohjelmaan ja Ylen Sannikka-ohjelmaan.

Kortesuo hahmottelee kotimaisten tutkimusten, toimittajahaastatteluiden ja omien havaintojensa pohjalta heikkouksia, jotka syövät yleisön luottamusta mediaan.

Yksi merkittävä ongelma hänestä on toimittajien halu parantaa maailmaa enemmän kuin etsiä totuutta.

Journalistien ammattieetokseen kuuluu yleisesti usko siihen, että tosiasioiden selvittäminen on itsessään maailman parantamista.

Kortesuo kuitenkin löysi toimittajia, joiden mielestä toimittaja voi olla myös aktivisti asiassa, josta hän tekee juttuja.

Kirjailija siteeraa Ilona Tikkasen Haaga-Heliaan tekemää opinnäytetyötä, jossa neljä aktivisti-toimittajaa pohti omaa rooliaan. Yksi heistä käyttää itse itsestään termiä kaksoisagentti.

”Mut mä oon itse asiassa toimittajana kirjoittanut Greenpeacesta sinne (paikallislehteen), ku meillä oli vapaaehtoisleiri muutama vuosi sitte ja se sattu olemaan just sen lehden levikkialueella. Niin sitte mä kirjotin sieltä leiriltä eli mä olin niin ku kaksoisagenttina.”

Riippumattomuuteen pyrkivässä journalismissa tällaista asetelmaa pidetään täysin kestämättömänä.

Eroa toimittaja-aktivismin hyväksymisessä Kortesuo ei löytänytkään mediatalojen väliltä vaan toimittajien ikäpolvien väliltä. Kirjailija vetää vapaalla kädellä suuren hypoteesin:

”Kokenut polvi havahtui postmoderniin maailmaan, jossa asioiden monimutkaisuus ja sadat näkökohdat ovat kirkkaasti ja kivuliaasti näkyvissä. Niinpä kokenut toimittaja on valmis kyseenalaistamaan oman näkökulmansa, koska se ei välttämättä ole totuus. Kokenut toimittajapolvi valitsee objektiivisuuden, jotta ei tarvitsisi valita yhtä totuutta.”

”Sen sijaan nuori polvi on kasvanut digiajalla, jossa jokaiselle asialle on ilman muuta sata näkökulmaa ja se on just fine. Niinpä riittää, kun pitää omasta kartastaan kiinni ja purjehtii kohti omaa tähteään. Sen ei tarvitse olla muiden tähti tai yhteinen tähti. Relativismi on niin pitkällä, että kun totuuksia on monia, voi vallan hyvin valita omansa ja toimia sen mukaan. Nuori toimittajapolvi valitsee yhden totuuden, jotta ei tarvitsisi valita objektiivisuutta.”

Vanhan polven journalisti voi tunnistaa itsensä, mutta terävä ei ero sukupolvien välillä varmasti ole. Myös monet nuoret kollegat ovat vankasti sitoutuneet vanhanaikaisiin ihanteisiin.

Mielipiteellisten juttutyyppien, kuten kolumnien ja kulttuurikritiikkien, on tarkoituskin ilmaista kirjoittajan näkemys, mutta uutisjutuilta odotetaan ennen kaikkea faktojen selvittämistä ja niiden tasapuolista esittämistä.

Journalistin ohjeiden mukaan juttujen tiedot on tarkistettava, yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä, ja tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti.

Haastatteluissakin paikkansa pitämättömät faktat tulisi tunnistaa. Hyvä toimittaja pyytää haastateltavalta perusteluja tämän esittämille väitteille ja näkemyksille.

Kortesuon mielestä toimittajilla on viime vuosina ollut joitakin niin mieluisia henkilöitä ja aiheita, että haastateltavat ovat jääneet haastamatta ja faktat tarkistamatta.

Näin on hänestä käynyt jatkuvasti esimerkiksi Sanna Marinin, feminismin ja niin sanotun uushenkisyyden kohdalla. Kortesuon haaviin osui liuta juttuja noituuden ja horoskooppien harrastajista, joiden annettiin esittää uskomuksiaan niitä mitenkään kyseenalaistamatta.

Kortesuo sanoo olevansa feministi ja pitävänsä tasa-arvoa erittäin tärkeänä. Sitä pitää hänen mielestään ajaa pitävillä faktoilla. Normaali kriittisyys vahvistaisi feminismiä, Kortesuo sanoo.

Nykyjournalismin outouksia on myös se, että tunteista on tullut uutinen.

”Jostain syystä media kokee asiakseen kertoa, miltä jostakusta tuntui kun joku muu suhtautui häneen jotenkin.”

Tunteet ovat tärkeitä, koska ne ohjaavat meitä. Kortesuo pelkää kuitenkin tunneuutisoinnin vievän keskustelua täysin väärään suuntaan.

On helppo yhtyä Kortesuon huomautukseen, ettei tunne ole läheskään aina oikeassa eikä missään nimessä hyvä yhteiskunnallisen päätöksenteon kriteeri.

Esimerkeiksi ongelmista Kortesuo nostaa myös useita Helsingin Sanomien juttuja. Hän on liittänyt kirjan loppuun viitteet, joiden avulla lukija voi etsiä jutut ja muodostaa oman näkemyksensä kritiikin osuvuudesta.

Kaikki tämä on Kortesuon kehystyksessä tärkeää, koska journalismi on välttämätöntä toimivalle demokratialle. Ammattitoimittajia tarvitaan hankkimaan maailman tapahtumista ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta totuudenmukaista tietoa, jonka avulla kansalaiset voivat muodostaa omat mielipiteensä ja moraaliset arvionsa.

Sen lukijat haluavat tehdä itse – eivät lukea lehdestä, miten heidän pitäisi asiaan suhtautua. Kortesuo korostaa, että ratkaisujen valinta on politiikan tehtävä, ei tiedotusvälineiden.

Jos lehti haluaa ajaa tiettyä poliittista suuntausta tai eturyhmän asiaa, sen pitäisi ilmoittaa sitoutumisestaan avoimesti. Maaseudun tulevaisuutta ei moitita siitä, että se kertoo maailmasta maa- ja metsätalouden näkökulmasta.

Kortesuo varoittaa, että ihmiset hylkäävät median, jossa heidän oma kokemuspiirinsä ja näkökulmansa ei lainkaan pääse esiin.

Hänestä on suuri onnettomuus, jos Suomessa käy kuten Yhdysvalloissa, jossa on ”CNN:n totuus ja Fox Newsin totuus” ja kummallakin erilliset yleisönsä.

”He eivät enää ymmärrä toistensa arvoja, tarpeita ja toiveita.”

Tällainen polarisaatio tekee entistä vaikeammaksi kaikkien yhteiskunnan ongelmien ratkaisemisen.

Se Kortesuolta jää huomiotta, että Suomessa luottamus tiedotusvälineisiin ei ole yksiselitteisesti alamäessä.

Reuters-instituutin Digital News Report -kyselytutkimuksessa suomalaisten luottamus uutisiin on viime aikoina kasvanut. Uutisiin luottavien suomalaisten osuus oli tämän vuoden kyselyssä suurempi kuin kertaakaan sitten vuoden 2015.

Myös Kortesuon lainaamassa Helsingin yliopiston tutkimuksessa luottamus Helsingin Sanomiin, Ilta-Sanomiin ja Iltalehteen oli lisääntynyt vuodesta 2007 vuoteen 2019, vaikka Yleisradioon ja MTV:hen vähentynyt.

Kirjailija näyttää myös ottavan annettuna, että lehtien tilausmäärät laskevat. Helsingin Sanomien kokonaistilausmäärä on nyt kasvanut viisi vuotta peräkkäin.

Parannettavaa kuitenkin on, ja rakentava kritiikki on hyväksi.

Kortesuo esittää myös käytännön ehdotuksia. Parhaita niistä on, että jokaisessa jutussa kerrottaisiin, millä perusteella haastateltavat valittiin.

”Haaveilen siitä, että oikeisto, vasemmisto, liberaali, konservatiivi, ateisti ja uskovainen voivat lukea samaa lehteä ja luottaa siihen”, Kortesuo kirjoittaa.

Se on erinomainen tavoite.

Katleena Kortesuo: Journalismin kuolema. Tammi. 304 s.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat