Bilemusikaali Priscilla juhlii sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta mittakaavalla, jota suomalaisessa teatterissa ei ole aiemmin nähty

Clarissa Jäärni tekee transnaisen hahmossa esityksen kiinnostavimman roolityön, kirjoittaa kriitikko Lauri Meri.

Niki Rautén, Lauri Mikkola ja Clarissa Jäärni matkaavat rämällä bussilla halki Australian aavikoiden.

26.8. 15:07

Musikaali. Priscilla, aavikon kuningatar. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.8. ★★★

Helsingin kaupunginteatteri lupaa yleisölleen kaikkien aikojen bilemusikaalin diskomusiikin kuolemattomien klassikoiden tahdissa, ja aikamoista tykitystä lavalla nähdäänkin kaikissa sateenkaaren väreissä ja mitä ikinä HLBTIQA+ -väki tuohon kirjoon onkaan keksinyt lisätä.

On kulttuuriteko tehdä valtakunnallisesti keskeisen teatterin suuresta näyttämöstä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta julistava ja juhlistava paikka.

Aikojen alusta alkaen kyseiset teemat ovat kyllä olleet tavalla tai toisella esillä teatterissa, mutta Suomessa tuskin koskaan näin laajassa mittakaavassa. Kaupunginteatterin ensi-iltayleisö heittäytyikin mukaan juhlintaan aivan poikkeuksellisella antaumuksella.

Kaikkien positiivisten ajatusten ja valoisien tunteiden keskellä saattaa olla kovin pikkumaista pohtia, miten tämä kaikki ylenpalttisuus toimi teatteriesityksenä.

Priscilla, aavikon kuningatar ei ole aivan uusi teos.

Pohjalla on australialaisen Stephan Elliottin käsikirjoittama ja ohjaama samanniminen elokuva vuodelta 1994. Elokuvasta tuli maailmanlaajuinen menestys ja se ehti myös suomalaisiin elokuvateattereihin vielä samana vuonna. Musikaaliversio sai kantaesityksensä Sydneyssä syksyllä 2006.

Tarina itsessään on hyvin tyypillinen: kolme henkilöä lähtee tien päälle kohti tuntematonta ja kokee matkan varrella erinäisiä asioita. Tällä kertaa matkustetaan halki Australian aavikoiden vanhalla rämällä bussilla, jolle annetaan nimeksi Priscilla.

Poikkeuksellisen tarinasta tekee se, että matkalle lähtee kaksi homomiestä ja transnainen, jotka edustavat drag-viihteen eri aikakausia. Matkan varrelle mahtuu muutamia uhkaavia kohtaamisia syrjäkylien asukkaiden kanssa, mutta suurimmat taistelut kolmikko käy itselleen asettamiensa rajoitusten kanssa.

Musikaalin kohdalla on ehditty etukäteen keskustella transnaisen roolituksesta. Rooliin valittua Clarissa Jäärniä katsoessa suurimmalle osalle varmasti kirkastuu, miten hienovireisestä asiasta on kysymys.

Lähtökohtaisestihan teatterissa voi kuka tahansa esittää mitä tahansa. Jokainen voi kuitenkin leikkiä mielessään ajatuksella, miten toisenlainen vaikutelma syntyisi, jos roolin esittäisi vaikka joku teatterin omista näyttelijöistä.

Onneksi tällä kertaa voi täysin unohtaa kysymyksen siitä, onko roolituksen yhteydessä tärkeämpää oikealla tavalla määritelty sukupuoli vai riittävän laaja esiintymistaito. Jäärni nimittäin tekee musikaalin kiinnostavimman roolityön ja hänen hieman lakoninen ”vanha” diivansa Bernadette onnistu myös parhaiten irrottamaan huumoria teoksen hieman kuivakkaasti suomennetuista repliikeistä.

Jäärni onnistuu taitavasti sulauttamaan ilmaisulliset rajoitteensa roolihenkilönsä ominaisuuksiksi, ja hänen aikakautensa kuningattaret olivat ylpeitä taidoistaan hyylisynkata laulut taustanauhojen päälle.

Jäärnillä löytyy esiintymiskokemusta, mutta hän on vapaa aikaisempien teatteriroolien painolastista.

Kinky Boots -musikaalin drag queeninä läpimurtonsa tehnyt Lauri Mikkola on matkalaiset yhteen kokoavan Tickin roolissaan hankalassa asemassa. Hän on esityksen loppumetreille asti kirjaimellisesti teoksen juonta kasassa pitävä hahmo, mutta pääsee viimeisissä laulunumeroissaan viimein ottamaan estradin haltuunsa.

Seurueen nuorinta jäsentä Adamia näyttelevä Niki Rautén onnistuu hienosti kuvaamaan pikkuvanhan viisastelijan kasvun vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Rautén tekee myös esityksen huikeimmat drag-hahmot, joiden monimuotoinen fyysinen ilmeikkyys suorastaan lumoaa.

Aavikon poikki matkustavan porukan nuorinta, Adamia, näyttelee Niki Rautén.

Musikaalissa ei suinkaan pelata taustanauhoilla, huulisynkattuja kappaleita esittää suorastaan mahtava kolmikko Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka, joita ohjaaja Samuel Harjanne suotta seisottaa erilaisten verhojen takana ja tunkee jopa tynnyreihin laulamaan.

Onneksi nämä kolme laulavaa diivaa pääsevät Mikkolan tavoin lopulta irti näyttämöllä, mutta esityksestä olisi voinut saada nousujohteisen myös vähemmän julmalla tavalla.

Tinja Salmen suunnittelema puvustus on pökerryttävän yltäkylläinen ja ohjaaja käyttää sitä häikäilemättömästi hyväkseen täyttäessään tulkinnan tyhjäkäyntiä.

Lavastaja Peter Ahlqvist rakentaa näyttämölle enemmän kuvia kuin tiloja, minkä seurauksena Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat näyttävät kaksiulotteisen asetelmallisilta.

Kaupunginteatterin näyttämöä on aika mahdotonta saada vaikuttamaan helteiseltä aavikolta, jossa puhaltavat raikkaat vapauden tuulet. Onneksi orkesterimontussa on kapellimestari Eeva Kontu, joka yhtyeineen rakentaa ympärillemme tarvittavat maisemat.

Stephan Elliottin ja Allan Scottin käsikirjoittaman musikaalin suomennos Kari Arffman ja Sanna Niemeläinen, ohjaus Samuel Harjanne., koreografia Gunilla Olsson-Karlsson, puvut Tinja Salmi, naamiointi Aino Hyttinen, lavastus Peter Ahlqvist, valot ja videot William Iles ja Toni Haaranen, äänisuunnittelu Kai Poutanen. Kapellimestari Eeva Kontu. Keskeisissä rooleissa Lauri Mikkola, Clarissa Jäärni, Niki Rautén, Johanna Försti, Maria Lund, Jennie Storbacka, Risto Kaskilahti, Raili Raitala ja Helena Haaranen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat