Esitys Seilin saaren naiskohtaloista koskettaa vilpittömästi

Svenska Teaternin Sielujen saari on huolellista työtä, josta huokuu ymmärrys aiheen herkkyyttä kohtaan.

Själarna ö -näytelmässä nähdään muun muassa Minttu Mustakallio, Ylva Ekblad, Saga Sarkola, Kira-Emmi Pohtokari ja Johanna af Schultén.

11.9. 15:15

Teatteri

Själarnas ö. Kantaesitys Svenska Teaternissa 10.9. Ohjaus ja dramatisointi Mikaela Hasán, lavastus Milja Salovaara. Näyttämöllä Ylva Ekblad, Sonia Haga, Sophia Heikkilä, Minttu Mustakallio, Kira-Emmi Pohtokari, Saga Sarkola ja Johanna af Schulten. Tekstitys suomeksi. ★★★

Svenska Teaternia voi onnitella siitä, että se uskaltaa ottaa isolle näyttämölle teoksen, joka tuo esiin kipeää historiaa yleisöä kosiskelematta, vahvaan paikalliseen aiheeseen ja teatterin todistusvoimaan luottaen.

Mikaela Hasán on ohjannut ja dramatisoinut esityksen Johanna Holmströmin romaanista Sielujen saari. Seilin saaren naiskohtaloista kertova esitys koskettaa vilpittömästi ja kuljettaa vahvoja teemojaan taitavasti, mutta kokonaisuutena se on myös epätasainen.

Se ei oikein osaa päättää, olisiko se väkevä draama vai historiallinen kuvaelma. Kumpaankin on vahvat eväät, ja kummankin mahdollisuuksien hyödyntäminen jää kesken.

Sielujen saari on silti huolellista työtä, josta huokuu ymmärrys aiheen herkkyyttä kohtaan ja eettinen sanoma vaiettujen kohtaloiden kuulemisen tärkeydestä, joka lävistää kauniisti koko teoksen.

Seilin saaren mielisairaala oli tarkoitettu vain naisille vuosina 1889–1962. Järkyttäviä tietoja muun muassa nälässä pitämisestä ja muista toimenpiteistä on löytynyt myöhemmin muistelmista ja asiakirjoista.

Ensimmäisessä näytöksessä seurataan tarkemmin porvaristyttö Ellin (Sonia Haga) tarinaa 30-luvulla. Parantumattomasti sairaaksi määritellyn tytön pelastus ovat rikkaahkot vanhemmat, vaikka heitä ei juuri heru rakkautta.

Äidin (Minttu Mustakallio) ja tyttären kohtaukset tarjoavat mahtavia aineksia mustaan huumoriin, eivätkä Haga ja Mustakallio jätä niitä käyttämättä. ”Mikset vain voi olla normaali?” äiti lopulta huutaa tyttärelleen pää punaisena.

Nuoremmille potilaille on annettu enemmän rakennuspuita rooleihinsa, ja etenkin Saga Sarkola Ellin rakastettuna tekee uskottavan ja raastavan roolityön, jossa jokainen pieni ele vangitsee elokuvamaisesti.

Väkivalta on näyttämöllä kiinnostavaa, koska se sisältää koko ajan jonkin vähän kauempaa tilannetta tulkitsevan kulman kertojanäänen ja koreografian kautta. Niiden myötä näyttämölle myös tiivistyvät eri aikakaudet yhtä aikaa, kuten romaanissakin tapahtuu. Paikoin ratkaisut ovat liiankin pelkistäviä.

Loppuun on säästetty paras, eli suvereenin Ylva Ekbladin monologi Kristiinana, joka on viettänyt saarella 50 vuotta lastensa tappamisen jälkeen.

Lavastuksessa orjantappurakruunusta, sängyistä, lakanoista ja muutamista ristipistotöistä sekä sumusta kohoavista veneistä rakentuu mieleenpainuva miljöö.

Monet asiat kuvaelmamaisuudessa luovat hienovireistä tunnelmaa, kuten maagisesti näyttämöä huuhtovat kuorolaulut.

Sielujen saari on hierarkinen paikka, mutta samalla saari tekee sieluista myös tasavertaisia. Nuorten potilaiden hahmoilla on kaaret. Mitja Sirén tohtori Mikanderina, Mustakallio Ellin äitinä ja kapinoivana potilaana sekä Ekblad Kristiinana pystyvät rakentamaan syvät pienoisuniversumit jokaiseen hahmoonsa, mutta muille se on vaikeampaa. Kaikille hahmoille ei löydy sielua.

Sielujen saaressa on kaikesta epätasaisuudestaan huolimatta paljon merkityksellistä sanottavaa eristämisestä ja stigmoista myös nyky-yhteiskunnassamme. Niitä ajatuksia katsoja kantaa pitkään mukanaan.

Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, musiikki ja äänisuunnittelu Hanna Nikander, kuoron johtaja Heidi Kiviharju, valosuunnittelu Tom Kumlin, koreografia Hanna Brotherus, esitysdramaturgi Maria Lundström, maskeeraus Tiitta Stoor.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat