Näistä syistä Saatanalliset säkeet -romaani herättää niin paljon vihaa

Salman Rushdien vuoden 1988 romaani Saatanalliset säkeet on pitkä ja vaikeaselkoinen satiiri, joka käsittelee monia teemoja. Islaminusko on vain yksi niistä.

Kesällä 2007 islamilaisissa maissa syntyi laajoja protesteja sen jälkeen kun Salman Rushdielle myönnettiin Britanniassa ritariarvo. Kuvassa mielenosoittajia Pakistanin Karachissa.

18.8. 11:23

Monet kirjat saavat aikaan kiistaa, kohua ja paikoittain jopa vihaa. Varsinkin jos ne käsittelevät yhteiskunnallisesti herkkiä aiheita, kuten uskontoa, politiikkaa ja ihmisryhmien välisiä suhteita.

Saatanalliset säkeet julkaistiin syyskuussa 1988 englanninkielisenä.

Harvat teokset historiassa ovat kuitenkin nostattaneet niin suuren myrskyn kuin Salman Rushdien vuoden 1988 romaani Saatanalliset säkeet.

Romaanin perusteella Iranin uskonnollinen johtaja ajatolla Ruhollah Khomeini vaati fatwallaan eli uskonnollisella määräyksellä vuonna 1989 Rushdien tappamista.

Alkoi vuosi­kymmeniä kestänyt ajojahti, joka on johtanut kymmenien ihmisten kuolemaan ja toiminut jopa kansainvälisen politiikan pelinappulana.

Viimeisin käänne tapahtui viime perjantaina, kun Rushdie loukkaantui vakavasti hyökkäyksessä, jossa häntä epäillysti puukotti 24-vuotias mies.

Mies kertoi New York Postin haastattelussa, ettei ole lukenut Saatanallisia säkeitä kuin pari sivua. Hän oli kuitenkin katsellut Youtubesta videoita Rushdiesta, jota hän luonnehti ”vilpilliseksi”.

”Hän hyökkäsi islamia vastaan, hän hyökkäsi heidän uskoaan vastaan”, mies kertoi.

Herää kysymys, mikä tarkalleen ottaen on Saatanallisten säkeiden sisällössä sellaista, joka johti tappokäskyn antamiseen ja yhä jatkuvaan ajojahtiin.

Kun alkaa lukea Saatanallisia säkeitä, saattaa aluksi olla hämmentynyt. Ensimmäiset sata sivua tuskin edes mainitsevat islaminuskoa. Romaani ei muutenkaan vaikuta erityisen purevalta kritiikiltä islaminuskoa tai Irania kohtaan.

Sen sijaan Saatanalliset säkeet on hyvin erikoinen, surrealistinen satiiri, josta lukija ei välttämättä tajua paljoakaan.

Romaani alkaa kuvauksella lentokoneesta, joka räjähtää Britannian taivaalla. Pudotessaan varmaan kuolemaan kyydissä olleet intialaiset maahanmuuttajat Gibreel Farishta ja Saladin Chamcha pelastuvat käymällä läpi taianomaisen muodonmuutoksen, jossa Farishtasta tulee enkeli Gabriel ja Chamchasta paholainen.

Mitä pidemmälle romaania lukee, sitä hämmentävämmäksi se muuttuu. Rushdie hyppii jatkuvasti aikatasosta ja paikasta toiseen. Samalla hän tekee lukuisia viittauksia hindulaisuuteen ja islaminuskoon sekä Intian ja Britannian yhteiskuntaan, historiaan ja kulttuuriin.

Kirjailija Salman Rushdie Tanskassa vuonna 2018.

Rushdien proosa on kaikkea muuta kuin helppolukuista. Se on täynnä värikkäitä adjektiiveja, puhekielisiä lausahduksia ja kaikenlaisia kielellisiä koukeroita. Romaanin lukuisat alajuonet eivät usein tunnu liittyvän toisiinsa millään tavalla eikä sen metaforia ja symboleja ole missään nimessä helppo seurata.

Vaikka Saatanalliset säkeet on kriitikoiden keskuudessa hyvin arvostettu, monet ovat huomioineet sen vaikeaselkoisuuden ja monimutkaisuuden. The New York Timesin vuonna 1989 kirjoitetussa arvostelussa sanotaan, että Rushdien ”korkealentoinen virtuositeetti usein heikentää [teoksen] tarkoituksellisuutta”.

Ei ole siis ihme, ettei Rushdiesta tappokäskyn antanut Iranin ajatolla Ruhollah Khomeini tai suurin osa hänen seuraajistaan jaksanut lukea yli 600-sivuista opusta. Tosin vaikka he olisivatkin sen lukeneet, olisi lopputulos saattanut olla sama.

Romaani nimittäin käsittelee myös islaminuskoa omalla satiirisella tavallaan. Se tapahtuu kuitenkin vain yhdessä alajuonessa monista, eikä sen vaikutus laajempaan juoneen ole erityisen suuri.

Alajuonessa kerrotaan osa islamin pyhää kirjaa Koraania ja profeetta Muhammedin tarinaa uudestaan fiktiivisessä muodossa. Ne ovat osa toisen päähahmon Farishtan unta, jossa hän uneksii puhuvansa jumalana Muhammedille, jota kirjassa kutsutaan nimellä Mahound.

Pelkästään tämän nimen käyttäminen on kiistanalaista islamistisessa maailmassa. Nimeä käytettiin profeetta Muhammedista latinankielisessä kristittyjen kirjallisuudessa keskiajan Euroopassa, kertoo Helsingin yliopiston islamilaisen teologian yliopistonlehtori Ilkka Lindstedt.

Mahoundia käytettiin hyvin usein nimenomaan Muhammedia ja muslimeja pilkkaavissa teksteissä, joissa Mahoundista saatettiin puhua jopa ”epäjumalana”, jota muslimit palvoivat. On siis hyvin helppo nähdä, miksi sen käyttäminen voi loukata monia.

Toisaalta keskiajasta on jo pitkä aika, eikä Mahound-nimi ole enää monille muslimeille välttämättä kontekstiltaan tuttu.

Rushdien kertomassa tarinassa myös Mekasta käytetään toista nimeä: Jahilia. Myös tämä oli varmasti hieman kiistanalainen päätös, sillä jahilia viittaa islaminuskossa ”tietämättömyyden aikaan”, eli aikaan ennen islamia.

”En tiedä, oliko Rushdiella mielessä ottaa etäisyyttä aitoon tarinaan käyttämällä näitä nimiä, mutta voi olla, että niiden käyttäminen vain vahvisti kiistaa”, Lindstedt pohtii.

Vuonna 1999 Intian myönnettyä viisumin Salman Rushdielle hänet esitettiin mielenosoituksessa Mumbaissa saatanan hahmossa.

Kyseisestä alajuonesta on otettu myös teoksen nimi. Tässä aitoa tarinaa mukailevassa kertomuksessa Mahound kuulee Farishtan sanat, luulee niitä jumalan käskyksi ja antaa ne pyhänä julistuksena seuraajilleen. Myöhemmin hän ymmärtää erehtyneensä ja kertoo paholaisen antaneen nämä käskyt. Täten, Saatanalliset säkeet.

Pelkästään se, että uneksiva intialainen näyttelijä Farishta esittäytyy romaanissa Allahina ja jakaa vastentahtoisesti Muhammedille käskyjä, särähtää kieltämättä myös Lindstedtin korvaan. Se tuntuu uskaliaalta hänestä päätökseltä, joka on monille varmasti loukkaava.

Aito tarina saatanallisista säkeistä, tai arabiaksi kurkien tarinasta, on myös kiistanalaisessa asemassa muslimioppineiden keskuudessa. Ainakin siihen on suhtauduttu eri tavoin läpi historian.

Tarinan todenperäisyydestä väiteltiin myös islamistisessa maailmassa vielä 1000-luvulle asti, mutta sen jälkeen hyvin vankka enemmistö muslimioppineista on kieltänyt sen koskaan tapahtuneen.

Jae on kyllä säilynyt arabiankielisessä uskonnollisessa kirjallisuudessa, mutta nykymuodon Koraanissa tarina kielletään.

On siis mahdollista, että pelkästään kyseisen tarinan kertominen, vieläpä käyttäen nimiä Mahound ja Jahilia, herätti paheksuntaa muslimilukijoiden keskuudessa.

Toisaalta saatanallisten säkeiden tarina on kerrottu monesti. Se oli muslimioppineiden keskuudessa pitkään avoimen väittelyn kohteena ja osa pitää sitä edelleen tietyin tavoin mahdollisena.

Edes siinä ei ole itsessään mitään yleisesti muslimien keskuudessa paheksuttavaa, että tarinoita Muhammedista kerrotaan tai tulkitaan uudelleen.

On siis vaikea nähdä, miksi juuri Rushdien kertomana tarina saatanallisista säkeistä olisi toiminut niin kirkkaana punaisena vaatteena.

Salman Rushdien ritariarvonimeä vastaan protestoivia mielenosoittajia Pakistanin Multanissa kesäkuussa 2007.

Sama kaava ilmenee oikeastaan jatkuvasti, kun pyrkii selvittämään, mikä tarkalleen on herättänyt Saatanallisissa säkeissä niin suurta paheksuntaa.

”On hyvin vaikea tietää tarkalleen, mitä kohtia kirjassa on luettu ja mitä koettu loukkaaviksi”, Lindstedt kiteyttää.

Monet romaanissa esiintyvät asiat voitaisiin tulkita loukkaaviksi. Tai sitten ei. Esimerkiksi toisen romaanin päähahmon nimi on Saladin. Hän muuttuu romaanissa maagisesti paholaiseksi.

Islamistisessa historiassa taas Saladin oli ristiretkien aikainen sankari, joka valloitti Jerusalemin takaisin kristityiltä.

Oliko päähahmon nimeäminen Rushdien tietoinen yritys halventaa muslimeille tärkeää sankaria vai pelkästään kieli poskessa tehty vitsi? Vai peräti vain sattuma?

Vastaavia kysymyksiä löytyy romaanista lukemattomia. Koko teos on äärimmäisen monitulkintainen, eli käytännössä kaikki viittaukset islamiin voi lukijasta riippuen nähdä joko halventavana arvosteluna, teologisena pohdintana, tai viattomana leikittelynä. Ja minä vain siltä väliltä.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat