Päivi Lipponen kirjoittaa historiallista viihdettä, mutta ei onnistu voimaannuttamaan naisia

Historian kulisseihin sijoitetussa rakkausromaanissa toistellaan tuttuja neuvostoälyttömyyksiä ja haikaillaan miehen perään.

Toivon että tapaamme on Päivi Lipposen toinen romaani. Esikoisromaani Ihmisyyden vuoksi ilmestyi vuonna 2018.

26.9. 13:01

Romaani

Päivi Lipponen. Toivon että tapaamme. Otava. 367 s.

”...vanhat naiset olivat luisevia tai pyyleviä, huivipäisiä, kurttuisia, raskaan elämän merkitsemiä eikä heitä kadulla kukaan vilkaissut päin, saati perään.”

Päivi Lipponen paljastaa toisen romaaninsa Toivon että tapaamme jälkisanoissa, että hän alkoi kirjoittaa sitä, koska häntä kiinnosti, miten me katsomme vanhaa ihmistä.

Kirjailija kutsuu teosta faktafiktioksi, mutta minusta se on perinteinen historiallinen romaani Mika Waltarin tai Kaari Utrion hengessä. Totta ovat isoiset ja maailmanhistoria, tarua vähäiset ja heidän tarinansa.

Esikoisromaaninsa Ihmisyyden vuoksi (2018) Lipponen varusti lähdeviittein. Nyt riittää lähdeluettelo. Esikoisessa liikuttiin Saksanmaalla, nyt Venäjällä ja Neuvostoliitossa.

Rakkaus kärventelee historian ilotulituksessa. Päähenkilö on ”vanha ihminen”, siis vanha nainen, joka on etsinyt kuutisenkymmentä vuotta minuuttaan, vaikka sosialistisessa neuvostoideologiassa ei ollut käyttöä minä-pronominille.

Tämä Kerttu Hyvärinen työskentelee Elannon leipätehtaalla Helsingissä. Hän on ”näkymättömyyden mestari”, elää syrjässä kaikesta ja kaikista. Meneillään on yöpakkasvuosi 1958.

KGB saa Kertun kuljettamaan Neuvostoliittoon kirjeen, jossa presidentti Urho Kekkosta luonnehditaan länsimieliseksi ja jossa ylistetään toveri Taisto Sinisalon nuorisoliikettä, joka on saanut nimekseen taistolaiset ja joka tähtää vallankumoukseen.

Tämä on häiritsevää, sillä käsitykseni mukaan taistolaisista alettiin puhua vasta vuosia myöhemmin.

Paljastuu, että Kerttu Hyvärinen on ”taistelutoveri Tähti” eli Sofia Tähtinen. 1930-luvun vainonvuosina kansanviholliseksi leimattu nainen rehabilitoidaan vuonna 1958.

Kertomusta aletaan kelata taaksepäin Venäjän ja Neuvostoliiton historian kohtalonvuosiin. Irrallisista kertomuksista rakentuu juonellinen kokonaisuus.

Avausjaksossa kertoja tosin lavertelee liikaa tulevaa, mutta kun kertomus pääsee vauhtiin, Sofian vaiheissa riittää kyllä paljastettavaa viimeisille sivuille saakka. Kysehän on lukijoita koukuttavasta viihderomaanista.

Kirjallista liimaa ovat karhunhammas ja rubiinikorvakorut. Ensimmäinen aarre rohkaisee, toinen pelastaa.

Sofia on suomalainen huutolaistyttö, joka pääsee ruhtinatar Annan piiaksi Pietariin. Hän asuu Jusupovien palatsissa ja näkee, miten Rasputin murhataan talon kellarissa vuonna 1916:

”Rasputinin vartalo nyki ja silmäluomet värähtelivät. Äkkiä vasen silmä rävähti kiiluvana auki, sitten oikea. Sofia kavahti taaksepäin, sillä munkin katse oli täynnä saatanallista vihaa.”

Palveluspaikassaan Sofia rakastuu salamyhkäiseen ajuriin, Borikseen, jonka läheisyydessä hän ”kokee itsensä naiseksi”. Syntyy kolmiodraama, sillä Boriksen sydän sykkii vallankumoukselle. Ja on miehellä muita naisiakin.

Mutta 1910-luvulla tärkeintä on sosialistinen aate, 1920- ja 1930-luvuilla puolue. Boriksen rinnalla Sofia kuulee Leninin puhuvan: ”Bolševikkien on otettava valta, maata talonpojille, rauha sotilaille,työläiskontrolli työläisille.”

Myöhemmin pariskunta ihailee ruusuja Stalinin datšalla.

Sofiakin liittyy puolueeseen. Hän huutaa eläköötä vapaalle köyhälistönaiselle, mutta ei ymmärrä, miksi avioliitto on alistava instituutio.

Ja sitten Toveri Tähti tekee virheen, luottaa enemmän omaan oikeustajuunsa kuin puoluemantraan. Häneltä riistetään vauva, Boris kääntää hänelle selkänsä ja hänet tuomitaan Vorkutan työleirille.

Sofia loikkaa Suomeen. Uuden identiteetin hän nappaa vankitoveriltaan, Kerttu Hyväriseltä, joka oli loikannut Suomesta ”työläisten paratiisiin” ja kuollut myöhemmin kansanvihollisena. Kertomuksen aikana kuullaan monta tarinaa yöllä liikkuvista mustista autoista.

Mutta Helsingissäkään Sofia [Kerttu] ei pääse eroon Boriksesta. Hän kuvittelee vielä vuosikymmenten kuluttua näkevänsä väkijoukossa miehen ”ryhdin, hartioiden leveyden, selän kaaren, askelten tahdin”. Viha sen enempää kuin välinpitämättömyyskään eivät paranna häntä rakkaudentaudista.

Viimeisillä sivuilla saapuu Boriksen kirje. Lukija päättäköön, onko mies luetettava vai epäluotettava.

Toivon että tapaamme on historian kulisseihin sijoitettu rakkausromaani, jossa toistellaan tuttuja neuvostoälyttömyyksiä ja haikaillaan miehen perään. Teos on mustavalkoinen, mutta harva taitaa juuri nyt Venäjän hyökkäyssodan aikana kysellä värisävyjen perään.

Sen sijaan kertomukseen ripoteltu vanhan naisen itsetutkiskelu olisi voinut olla voimaannuttavampaa kuin Sofian muotoilema rakkauden kaksoiskäsky: ”- - ensin hänen oli opittava arvostamaan ja rakastamaan itseään. Vasta sen jälkeen hän kykenisi antamaan rakkautta ja ottamaan sitä vastaan.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat