Kerkko Koskinen räätälöi levyn Linda Fredrikssonille, ja tuloksena on 15 vuotta sitten julkaistun Agatha-levyn solistisempi ja herkempi jatko-osa

Umon esittämän haikailevan orkesteriteoksen ihmisääninen solisti on saksofonisti Linda Fredriksson.

Saksofonisti Linda Fredriksson on säveltäjä Kerkko Koskisen uuden orkesteriteoksen keskeinen solisti.

30.8. 15:13

Albumi / Jazz

Kerkko Koskinen, UMO Helsinki Jazz Orchestra & Linda Fredriksson: Agatha 2. Ricky-Tick Records. ★★★★★

”Lomakauden jälkeen ranta makaa selällään kahden kallion välissä”, laulaa ohikulkumatkalla oleva ”yks nimetön matkustaja” Kerkko Koskisen kolmannen orkesterialbumin päättävässä melankolisessa, syksyyn sopivassa kappaleessa Quiberon.

”On tullut hiljaista, niin kuin ketään ei koskaan ois ollutkaan”, hän tiivistää.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Melkein päivälleen viisitoista vuotta sitten säveltäjä, pianisti, laulaja ja sovittaja Kerkko Koskisen lopetti ensimmäisen orkesterialbumin myös näytelmäkirjailija Anna Viitalan sanoittamaan melankoliseen lauluun, jossa vihjaistiin muille maille.

Silloin Koskinen heittäytyi haikeuteen mahtipontisemmin pauhaavissa orkestraalisissa tunnelmissa. Hän muisteli Riemukaaret-kappaleen kertojana pimenevää taivaanrantaa ja lausetta, jonka joku ”laiturilla lausui ilman turhia äänenpainoja”.

Tuolloin, elokuussa 2007, Riemukaaret oli hieman hämmentävä lopetus Koskisen albumille Agatha, sillä hän oli säveltänyt sen täydennetylle big bandille ja trumpettisolistille, Umo Jazz Orchestralle ja Verneri Pohjolalle.

Toki kolmeminuuttisen kappaleen laulullisen tyylin tunnisti Koskisen johtaman ilmiömäisen Ultra Bran albumeilta. Eikä kertojan äänikään ollut outo, sillä Koskinen oli ryhtynyt laulajaksi Ultran Bran lopettamisen jälkeisillä sooloalbumeillaan Rakkaus viiltää (2002) ja Lolita (2005).

Oliko vapaaherraksi heittäytyneen säveltäjän viisikymmenminuuttinen Agatha sitten avaus johonkin uuteen? Ei todennäköisesti yksityisesti eikä yleisesti, musiikillisesti. Mutta nyt kuunnellen Agatha tuntuu kasvaneen korkoa juuri sinä mikä oli ja on: jazzalbumina.

Ja ehkä ennen kaikkea ensimmäisenä jazzalbumina, johon uuden edessä ollut tekijä oli ladannut kaiken osaamisensa. Esikuvallisina vaikuttajina olivat elokuvasäveltäjä Lalo Schiffrin, Miles Davisin ja Gil Evansin levy Sketches of Spain sekä venäläisistä säveltäjistä Sergei Prokofjev ja Igor Stravinsky.

Ehkä Agathan omin ääni oli silti sen kolmekymppisellä solistilla Verneri Pohjolalla, joka vasta aloitteli soolouraansa. Hänen Emma-palkittu ensialbuminsa Aurora julkaistiin 2009, kaksi vuotta Agathan jälkeen.

Koskisen säveltämä Agatha 2 on siihen verrattuna solistisempi, ja saa vähintään yhtä erottuvan solistin kuin Pohjola: saksofonisti Linda Fredrikssonin. Kesäkuussa äänitetty Agatha 2 onkin räätälöity hänelle, ja hän on lähes koko ajan sen läsnä oleva kertoja, ehkä jopa säveltäjän alter ego.

Albumin ajoitus on näkyvyyttä ajatellen täydellinen, sillä Fredrikssonin ensimmäinen oma albumi, viime marraskuun alussa julkaistu ”laulullinen” Juniper on singonnut hänet artistina toiselle kiertoradalle.

Agatha 2 ei liity siihen, vaikka solistin saksofoneissa – altto, baritoni – on tietysti samanlainen soundi. Koskinen aloitti säveltämisen viime vuoden elokuussa ja sai teoksen valmiiksi lokakuun alussa. Itse asiassa Koskinen sävelsi Fredrikssonille jo toista kertaa: Fredriksson ja saksofonisti Timo Lassy olivat Sinfonia Lahden syyskuussa 2017 kantaesittämän konserton, American Miniature Horsen solisteja.

Ensimmäistä Agathaa kannatteli tarina Agatha Christiesta ja hänen dekkareistaan. Koskinen oli lipsauttanut kiertueella kokoonpanonsa kitaristille, että voisi lukea kaikki suomennetut Christiet – ja piti lupauksen. Agathan ja Christien kirjojen suhde oli silti ohut, oikeastaan vain osa levyn tuotteistamista.

Uudella edellistä melodisemmalla Agathalla ei ole edes tätä viittausta, mutta sen voi mieltää silti jatko-osaksi, sillä musiikki soi ”elokuvallisena”, Mikko Hassisen johtama orkesteri on periaatteessa sama ja kokonaisuus päättyy Koskisen lauluesitykseen.

Sitä paitsi myös Agatha 2 sisältää jazzillisen sovituksen Ultra Bran levyttämästä kappaleesta. Edellisellä se oli Helsinki-Vantaa, nyt Sokeana hetkenä, sekin Kalifornia-albumilta (1999).

Ja kyllähän kappaleiden nimistä voi musiikkiin yhdistettynä sepittää jonkinlaista tarinaa. Viittaisivatko Promenade, Parade, Mare ja Notte välimerelliseen lomamatkaan, kuten korsikalaisen kunnan mukaan nimetty Piana?

Entä nuo kannen hevoset, jotka ovat tuttuja jo Koskisen edellisen orkesterilevyn Trains & Lettersin (2011) kansista? Koskinen kuvasi ne Lissabonissa, mutta halusi ne kanteen nyt käsittelemättöminä – ruskeiden sijasta valkoisina siniharmaata taivasta vasten, päivänvalossa.

Olisiko siinä avain tähän herkempään ja sävyisämpään musiikilliseen maailmaan, jossa tunteet ovat kirkkaampia ja selvärajaisempia? Jossa ihmisäänisenä välittäjänä toimii Linda Fredriksson.

Kriitikon valinnat:

Albumi / Reggae, Ska

Juha Kansa & Etelän Tahdit: Rytmivärinää. Rockadillo. ★★★★

Jamaikalla muokattiin angloamerikkalaisista pop-hiteistä ja soul-hiteistä paikallistettuja versioita varsinkin 1960-luvulla ja 1970-luvulla – ensin ska-tyylillä, sitten reggae-tyylillä. Tamperelainen Juha Kansa & Etelän Tahdit nostaa versioinnin ensialbumillaan nyt toiselle tasolle – tekemällä lähinnä reggae-covereita iskelmä-covereista, joita suomalaiset tekivät viitisenkymmentä vuotta sitten.

Tarpeeksi vanhoille tai alkuperäiset kappaleet tunteville mukavia rytmivärinöitä aiheuttavat muun muassa Sladen, Shocking Bluen ja Elton Johnin hitit, ensimmäisinä suomalaisina levyttäjinään Kirka, Markku Aro ja Alwari Tuohitorvi. Siis jotain silmää iskevää jytäreggaeta, kuten tiedote ehdottaa? No ei sentään. Seitsemän kokeneen muusikon täyteläisesti soiva yhtye on aikamatkallaan tosissaan ja tyylitajuisesti sekä välillä sydäntä värisyttäen – varsinkin levyn täydellisesti päättävällä kotikaupunkinsa Kasevan Syksyllä.

Albumi / Jazz, Improvisointi

SAMtal: Double Exposure. Satnamusic. ★★★

Pianisti ja säveltäjä Sid Hille sanoi vuosi sitten syntymä­päivähaastattelussa, että luottaa musiikin tekijänä ennen kaikkea nyt-hetkeen. Hillen maailmassa se tarkoittaa, että säveltäminen perustuu improvisointiin ja siihen vaikuttavaan inspiraatioon, jota hän on jäljittänyt Temppeliaukion kirkon soolokonserteissaan jo 20 vuotta, viimeisen laskun mukaan 575 kertaa. Nyt Hille tuplaa nyt-hetken basisti Antti Lötjösen ja lyömäsoittaja Abdissa Assefan kanssa albumilla Double Exposure – ja poikkeuksellisella tavalla. Kolmikko improvisoi Temppeliaukion kirkossa viime marraskuussa taltioidun improvisoidun konserttinsa ”päälle” studio-oloissa reaaliaikaisesti ja kokomittaisesti, kuin kaksoisvalottaen.

Onko tällä merkitystä vastaanottajalle? Ei välttämättä, mutta ainakin työtapa tarkentaa kuuntelemaan tarkemmin tätä äänimaisemallista, puolittain sävelletyltä kuulostavaa hienovaraista keskustelua, samtalia.

Albumi / Jazz

Turku Jazz Orchestra & Jussi Lampela: Jazz Noir. Flame Jazz Records. ★★★★

Neljä vuotta sitten Turussa kantaesitetty Jazz Noir saattoi vaikuttaa takaperoiselta vilkaisulta vastakkainasettelun aikaan, joka ei palaa: kylmään sotaan. Viime aikojen maailmanpoliittiset muutokset suorastaan pakottavat kuuntelemaan teosta toisin ja tarkemmin, eikä se edellytä valtavaa ponnistusta. Jussi Lampelan suunnittelemaa ja säveltämää 55-minuuttista Jazz Noiria jäsentävät valtiomiesten – Churchill, Paasikivi, Eisenhower, Kennedy, Reagan – historialliset puheet, ja äänitteinä. ”Mr. Gorbachev, tear down this wall” (”Purkakaa tämä muuri”), sanoo Reagan levyn päättävässä yhdeksännessä kappaleessa.

Lampelan etevät elokuvalliset sävellykset eivät varsinaisesti riko rajoja, ja ne sijoittuvat pikemmin kylmän sodan varhaisiin vuosiin, film noirin aikakaudelle. Täyteläisesti soivaa Turku Jazz Orchestraa täydentävät solisteina saksofonisti Jukka Perko ja trumpetisti Jukka Eskola, välillä kylmiä väreitä nostattaen.

Albumi / Iskelmä, elokuva

Kalevi Hartti: Dolorosa, 1949–1960. Artie Music. ★★★

Helsinkiläinen pianisti ja säveltäjä, Sibelius-Akatemiassa opiskellut Kalevi Hartti (1927–1964) lienee jäänyt historiaan lähinnä näyttelijänä, jos on ylipäätään jäänyt. Hän näytteli Suomisen Ollin parasta kaveria neljässä 1940-luvun elokuvassa ja pysytteli alalla aina ennenaikaiseen kuolemaansa asti, vaikkakin taka-alalla. Pitkään valmisteilla ollut Dolorosa, 1949–1960 kääntää esiin muusikon ja varsinkin monipuolisen musiikintekijän. Hartin nuoruutta rytmitti jazz, kuten vanhimmat vuosien 1949 ja 1951 äänitteet osoittavat. Pääosa pitkän 80-minuuttisen kokoelman 28 kappaleesta on silti laulettua monityylistä ”käyttömusiikkia” ennen kaikkea elokuviin, poikkeuksena autoradioita ja televisioita markkinoiva Blaupunkt-foxi (1960). Perusteellinen kuvitettu ja 22-sivuinen vihkonen taustoittaa lahjakkaan Hartin elämän ja teot sekä traagisen lopun.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat