Wigwamin vanhat keikkatallenteet muistuttavat ”maailman parhaan bändin” huippuhetkistä

Wigwam oli aikoinaan ensimmäinen suomalainen rockbändi, jota vietiin ulkomaille vakain aikein. Tuoreet livealbumit kertovat yhtyeestä vuosina 1975 ja 1991.

Wigwam vuonna 1977: Heikki ”Pedro” Hietanen (vas.), Jim Pembroke, Pekka Rechardt, Ronnie Österberg ja Måns Groundstroem. Sama kokoonpano soittaa nyt julkaistulla vuoden 1975 livelevyllä.

13.9. 12:14

Rock, proge / Albumi

Wigwam: Live at Töölönranta 1975

Ainoa. ★★★★★

Rock, proge / Albumi

Wigwam: Live at Provinssirock 1991

Ainoa. ★★★★★

Wigwam oli parhaimmillaan, ja usein, maaginen bändi.

Sen odotettu viides studioalbumi Nuclear Nightclub ilmestyi kesällä 1975. Suomessa listaykköseksi noussut levy julkaistiin myös monessa muussa maassa, ja ylistävien arvioiden siivittämänä valmisteltiin kiertueita ja levytyksiä ulkomaille.

Osa suunnitelmista toteutui, osa kariutui. Erilaisissa äänestyksissä Nuclear Nightclub on valittu yhdeksi Suomen kaikkien aikojen parhaista rockalbumeista.

Kesän lopuilla Helsingin Juhlaviikkojen loppuunmyydyssä konsertissa Huvilassa esiintynyt, osin Wigwamin jäsenistä koostunut kokoonpano Wigwam Experience esitti Nuclear Nightclubin alusta loppuun. Lisäksi kuultiin lähinnä yhtyeen myöhempää tuotantoa.

Nuclearin levykokoonpanosta mukana olivat kitaristi-säveltäjä Pekka Rechardt sekä kosketinsoittaja Esa Kotilainen.

Yhtyeen klassikkomateriaalia on viimeisen kahdentoista vuoden aikana esittänyt myös osin samoista Wigwamissakin soittaneista muusikoista koostunut yhtye nimeltä Wigwam Revisited. Kokoonpanoja voisi selventää piirtämällä niistä rockhistorioinnin perinteille uskollisen sukupuun.

Huvilan konserttia seuraavana päivänä Wigwamilta julkaistiin kaksi livelevyä. Ensimmäinen äänitettiin Töölönrannassa kesäkuussa 1975, ja toinen vuonna 1991, kun yhtye teki yllätyspaluun Seinäjoen Provinssirockissa, ja aktivoitui joksikin aikaa.

Äänityksistä vastasi Yle, joka lähetti kummatkin esiintymiset suorana radiolähetyksenä. Töölönrannan keikan materiaalia on julkaistu aikaisemminkin, mutta koko keikan saattaminen yksiin kansiin puolustaa vahvasti paikkaansa. Provinssin esitystä ei ole julkaistu aiemmin.

Kevät 1975 oli Wigwamille tapahtumatäyteinen ja nousujohteinen. Huolella valmisteltu Nuclear Nightclub äänitettiin tammikuussa Tukholmassa Marcus Music -studiolla. Albumia ennakoi single Freddie Are You Ready, ja huhtikuun lopuilla ilmestyi myös edellisen kokoonpanon viimeisiltä keikoilta äänitetty tupla-lp Live Music From the Twilight Zone.

Toukokuun alussa uutisoitiin että yhtyeeseen liittyy kosketinsoittaja Pedro Hietanen.

Wigwamista innoittunut musiikkitoimittaja Waldemar Wallenius oli Soundi-lehden jutussaan pohtinut olisiko Wigwam paraikaa maailman paras bändi.

Suomalaiseen rock-kulttuuriin hiipi terve itsetietoisuus: tämä on jotain poikkeuksellista, tästä saa olla ylpeä ja tätä sopii viedä maailmalle.

Kaksi viikkoa ennen Nuclear Nightclubin ilmestymistä äänitetty Live at Töölönranta tavoittaa näitä tuntoja. Wigwamin keikat alkoivat olla entistä maagisempia elämyksiä, ja kun esitykset nousivat huikeimpaan lentoon, usein Rechardtin pitkien orgastisten kitarasoolojen kuljettamana, palattiin Walleniuksen sanoihin monet kerrat.

Keikan materiaali nojautuu luonnollisesti tulevaan albumiin, mutta mukana on myös yksi vasta seuraavalle albumille tullut kappale, sekä kaksi biisiä solisti ja kosketinsoittaja Jim Pembroken soololevyiltä.

Musiikin laajakaarinen monimuotoisuus rytmisine vaihdoksineen ja sointumaailman loputtomine spektreineen nojasivat aikansa progressiivisen rockin valtavirtoihin, mutta kuohkean ilmava sointi ja ilmaisun pakottomuus tekivät musiikista vaivattomasti kuunneltavaa. Tyylimääritelmiä haettaessa art rockin käsite tarkentui yhtyeen itsensä viljelemään termiin deep pop.

Spiikit tallentavat ajankuvaa. Yhtye omisti keikan juuri kuolleen Kalevala-kitaristi Matti Kurkisen muistolle. Kun yhtyettä haastatellut toimittaja Erkki Lehtola pontevasti tivaa, paljastaa Måns Groundstroem yhtyeen juuri solmineen viiden vuoden levytyssopimuksen. Kyseessä oli brittiläisen Virgin-yhtiön kanssa tehty sopimus.

Wigwamin maagisuus pääsee siivilleen myös Provinssin paluukeikalla 16 vuotta myöhemmin. Yhtyeen perustajajäsenen, edesmenneen Ronnie Österbergin rumpalintyötä jatkoi Jan Noponen. Muuten kokoonpano on entisellään, ja kappaleista (kolme samaa) kuullaan uuden aikakauden päivitetyt tulkinnat. Yhtyetyöskentely on entistäkin dynaamisempaa, aiempaa tummemmin sävyin, mutta maagisuutta ei puutu.

Livelevyt julkaisi Ainoa, ja parin viikon kuluttua saattaa Svart markkinoille runsaasti ennen julkaisematonta materiaalia sisältävän juhlapainoksen vuoden 1971 Wigwam-tuplasta Fairyport.

Yhtyeen Love Records -aikaisen klassikkotuotannon oikeudet omistavalla Universalilla on ilmoituksensa mukaan varastossa kolmea Wigwamin studiolevyä vinyylinä, muttei tällä hetkellä ainuttakaan cd:tä.

Kulttuurihistoriallisen arvokkaan materiaalin julkaisu ja saatavuus on jäänyt diggarihenkisten pienyhtiöiden aktiivisuuden varaan.

Kriitikon valinnat: Kitarakanteleesta karheaan kantriin ja fuusiojazziin

Kitaramusiikki / Albumi

J-P Piirainen: In Solitude. Rockadillo. ★★★

Kansikuvissa näkyvää instrumenttia kutsutaan nimellä guitele. Soitinrakentaja Anders Liljeströmin tilaustyönä rakentama soitin on kuusikielisen akustisen kitaran ja samaan runkoon vinottain asetetun 11-kielisen kanteleen hybridi. Näköhavainto osoittaisi tarkemmin miten joensuulaismuusikko J-P Piirainen yhdistelmäinstrumenttiaan käytännössä käsittelee.

Albumi on äänitetty kertaotoilla, ilman päällesoittoja, ja tietyn teknisen haastavuuden arvaa kahden erillisen kieliryhmän yhteispunoksessa. Ehkä soitin osoittaa musiikille suuntaviivoja jo rakenteellaan ja soinnillaan, eivätkä Piiraisen sävellykset etäänny kauas uuden kansanmusiikin kuulokuvista. Nimibiisillä kuullaan Venla Ilona Blomin laulua ja ainoa lainakappale on haastavasti sovitettu kansansävelmä Karjalan kunnailla.

Country / albumi

Steve Earle: Jerry Jeff. New West Records. ★★★★

Steve Earle on omistanut teemalevyt läheisille kollegoilleen Townes van Zandtille ja Guy Clarkelle, sekä muusikkopojalleen Justin Townes Earlelle, joka, toisin kuin isänsä, ei kyennyt selättämään päihderiippuvuuttaan.

Edesmennyt on myös Earlen varhaisidoli Jerry Jeff Walker, joka saa osakseen edellämainittujen levyjen linjaa noudattavan kunnianosoituksen. Teksasilaistunut trubaduuri kirjoitti muutamia helmiä, joista nyt kuullaan kaari Mr. Bojanglesista Gypsy Songmaniin.

Monet Walkerin bravuurikappaleista eivät kuitenkaan olleet hänen omia sävellyksiään, ja loistavat nyt poissaolollaan. Earlen sinänsä vakuuttava karhea laulutyyli ei vedä vertoja Walkerin lämpimän baritonin hellyttävyydelle, mutta tulkintojen tiukka näkemys ja piukaksi puristettu pienyhtyesointi tuo esityksiin vahvan oman ilmeen.

Fuusiojazz, soul / albumi

DOMi & JD Beck: Not Tight. Apeshit / Blue Note. ★★★★

Kesällä Pori Jazzissa ihastuttanut duo olisi yhtä hyvin voinut esiintyä Flow’ssa. Parikymppisten muusikkojen habitus leikittelee heidän oman sukupolvensa visuaalisten impulssien monenkirjavalla rönsyilyllä, ja soitto virittelee popjazzillisen tanssahtelunsa sivuaskelilla flirttejä muihin musiikkityyleihin.

Tämä korostuu esikoisalbumilla, jolla vierailee vanhempien sukupolvien nimiä aina fuusiopioneeri Herbie Hancockista raptähti Snoop Doggiin. Duon kantavin voima lepää kuitenkin siinä itsessään, kahden soittajan jännitteisessä yhteistyössä: amerikkalaisrumpali JD Beck piiskaa perusjazzillista rytmimattoa, jonka päälle ranskalainen Domi Louna loihtii luovasta musikaalisuudesta kieliviä vuolaita sävelmeriä ja melodisia juoksutuksia erilaisilla sähköisillä kosketinsoittimilla.

Folk, pop / Albumi

Nina Kaitaranta: Minä valitsen tämän. Kaita. ★★

Tamperelainen Nina Kaitaranta kirjoittaa pienimuotoisia selkeitä lauluja, tunnetilojen tuokiokuvia, jotka eivät yritä sanoa liikaa. Soolokeikoilla hän säestää itseään akustisella kitaralla, puhtain kolmisoinnuin, ilman riffejä tai kommervenkkejä. Tekstit ja hetkittäin tarttuvat kertosäkeet saavat tilaa, ja laulumelodioita venytetään melismoihin, joita löytyy harvoin kotimaisten lauluntekijöiden työkalupakeista. Melismalla tarkoitetaan laulutekniikkaa, jossa eri säveliä lauletaan samalla tavulla.

Keikkojen folkpop pukeutuu levyllä keskitien sydänmaarockin muottiin. Perinnesointinen muusikkokunta tuo lauluihin rullaavuutta ja tienvarsimaisemaa: sähkökitara muroutuu mehevästi, koskettimet piristävät. Pidemmän päälle yllätyksettömät sovitukset uhkaavat kuitenkin jumittua tasapaksuun toisteisuuteen, joka lopulta nakertaa laulujenkin luomua alkuvoimaa.

Näkemyksekäs tuottaja voisi olla apu paikallaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat