Riku Siivonen pitää isän aikoinaan hankkimaa pientilaa paikkana, jossa voi rauhoittua.

Isänsä poika

Riku Siivonen kirjoitti romaanin pojasta, joka penkoo isänsä jälkeensä jättämiä tavaroita ja pohtii elämänsä suuntaa. Tässä jutussa hän palaa isänsä entiselle tilalle ja kertoo pontikan parantavasta vaikutuksesta.


4.9. 2:00 | Päivitetty 4.9. 8:07

Riku Siivoselta, 45, on pontikkapannu hukassa. Pontikkapannulla on romaanissa oma olennainen osansa, ja haluaisimme saada siitä kuvan.

Aikansa aittoja koluttuaan Siivonen luovuttaa ja soittaa puolisolleen elokuvaohjaaja Selma Vilhuselle. Vilhunen epäilee, että Siivonen on heittänyt pannun pihan perälle metallinkeräykseen menevien tavaroiden joukkoon.

Lähdemme kohti ikävän tuuheina rehottavia nokkospuskia.

”Ei näitä tässä ennen ollut”, kirjailija toteaa.

Olemme Hämeessä, Siivosen isän aikoinaan omistamalla pientilalla, noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Syynä tänne tulemiseen on Siivosen esikoisromaani Kaikki isäni tavarat (WSOY 2022).

Kirjassa nelikymppinen viestintäkonsultti käy läpi isänsä jälkeensä jättämää tavaravuorta ja samalla omia elämänvalintojaan. Siivonen sanoo, että päähenkilö ei ole Riku Siivonen, vaan fiktiivinen hahmo, kuten muutkin kirjassa esiintyvät ihmiset.

Sen sijaan kirjassa kuvattu pientila on tämä paikka, jossa olemme.

Ja totta ovat myös lapsuusmuistot, jotka ovat piinanneet Siivosta läpi elämän.

Siivonen paiskoo metallitankoja pitkin pihaa. Jossain niiden alla pitäisi olla isän pontikkapannu. Kuulostaa raflaavalta, mutta Siivosen mukaan pontikankeitto oli isälle eräänlaista huumoriakin. Tämä aina mainosti, ettei tilanomistajan tullut juoda kruunun viinoja vaan pysyttäytyä omissaan.

Isässä oli monta puolta. Hän oli taitava, älykäs ja humoristinen.

Kaikki isän puolet eivät olleet yhtä mukavia.

Viestintäkonsultoinnin yhdistäminen päähenkilön lapsuudenmuistoihin tuntuu Siivosen taustan tuntien luontevalta. Hän on pitkän linjan journalisti, joka on kirjoittanut eri lehtiin, ollut perustamassa Long Play -verkkojulkaisua sekä käsikirjoittanut muun muassa ohjelmia Hjalliksen kanssa, Docventures, Loirinuotiolla ja Enbuske, Veitola & Salminen.

Hänen kirjoittamansa tietokirja Ihan tavallinen kokaiinikauppias (Aula & co, 2022) ilmestyi tänä syksynä. Ja heti perään siis ainakin osin omista lapsuusmuistoista ammentava romaani.

Kirjassa päähenkilö muistelee, kuinka kuunteli lapsena sängyssään isän aggressiivista ääntä viereisestä huoneesta peläten, että äidille tapahtuu jotain pahaa.

Jos joku inha terapeutti vie minut tuohon muistoon, itken aina uudestaan ja uudestaan. Kotona mistään yöllisestä ei koskaan puhuttu jälkeenpäin, päivän taas noustessa valoon. Olin yksin. En nähnyt yhteyttä missään ympärilläni. En nähnyt rakkautta vanhempieni välillä. Muistan kateuden tai surun, joka nousi, kun tuttavaperheen vanhemmat halasivat toisiaan.

Olisin halunnut vanhempieni rakastavan toisiaan. Ehkä olisin silloin myös itse oppinut rakastamaan.

”Oli minulla lapsuudessa pelottavia hetkiä. En nähnyt väkivaltaa tai ollut sen kohteena, mutta pelkäsin. Vaikeimpia hetkiä oli riidan kuuleminen, kun en osannut arvioida, kuinka vakavaa se oli”, Siivonen muistelee.

Oma aallonpohja tuli vastaan isän kuoleman jälkeen. Siivonen oli elänyt pikkulapsiarkea, tehnyt kohtuuttomasti töitä ja vähä vähältä uupunut. 74-vuotiaan isän yllätyksenä tullut kuolema laukaisi sitten vakavammat ongelmat.

”Olin tosi väsynyt, ja oli vaikea arvioida omia tunteita, toimintaa ja havaintojakin. Toimin itselleni ja läheisille haitallisilla tavoilla ja tajusin tarvitsevani ulkopuolista apua”, hän kertoo.

Keväällä 2018 Siivonen asteli Auroran sairaalan psykiatriselle päiväosastolle numero 10. Omien muistikuviensa mukaan hän oli tuolloin hermoraunio, joka purskahteli itkuun milloin sattuu.

”En oikein pidä yksinkertaisista syy-seuraussuhteista”, hän sanoo. ”Lapsuus vaikuttaa, mutta se ei ole ollut ainoa asia ongelmissani. Välillä on ollut jopa tunne, että onko mulla oikeus kärsiä, kun ihmisillä on niin paljon vaikeampiakin kohtaloita.”

Hoitoon pääsy kuitenkin auttoi, ja alkoi hidas tie ylöspäin.

Isän jäämistöä lajitellessaan läpi Siivonen on miettinyt myös sukupolvien erilaista suhdetta tavaraan. Hänen mielestään häntä edeltävä sukupolvi arvostaa tavaraa, mutta ei osaa ostaa palveluja.

Nyt Siivonen on käynyt isänsä tavaroita läpi kuuden vuoden ajan. Isän kuoleman jälkeen hän päätti lunastaa tilan sisaruksiltaan ja perehtyä tämän sekavaan jäämistöön.

Tavaraa olikin loputtomasti. Oli astioita, huonekaluja ja kirjoja. Oli matkatelevisiokokoelma, putkiradiokokoelma, museosuksikokoelma ja korukivikokoelma. Oli vanhojen autojen, bussien ja moottoripyörien moottoreita. Oli 27 kaari-ikkunaa vanhasta pappilasta. Oli höyrylaivan sumutorvi. Korpilentokentän aggregaatti. Mekaaninen laskin leukosyyttien differentiaalilaskentaan.

Pihan perällä oli kokonainen satavuotias höyrylaiva. Ja tuhansittain muita tavaroita, joiden luokse ei tavarapaljouden takia päässyt edes kulkemaan.

Toisten kommenttien mukaan Siivosen olisi kannattanut tilata paikalle useampi siirtolava ja hankkiutua kaikesta eroon, mutta hän päätti toisin.

Hän alkoi etsiä isän tavaroille uusia omistajia.

Päätökseen oli monia syitä, mutta siihen saattoi vaikuttaa myös Siivosen oma keräilijänluonne. Hän on keräillyt vanhoja sähköurkuja vuosien ajan. Kirpputoreilta hankitut soittimet eivät yleensä monta kymppiä maksa, mutta niiden varastoiminen on kallista erityisesti nykyisessä kotikaupungissa Helsingissä.

Vähitellen urkujen keräily alkoi muistuttaa ikävästi isän tavasta kadota tavaroiden maailmaan.

Salin urkuharmooni on yksi tilan lukuisista uruista. Siivonen on soittanut koskettimia useissa bändeissä.

Siivoselle isän tuhansien tavaroiden penkominen on ollut matka isän intohimojen luo. Vanhemmat erosivat Siivosen ollessa 13-vuotias, ja sen jälkeen hän asui äitinsä luona.

Isän luona käydessä tavaraa oli kerta kerralta enemmän.

Ja nyt hän on tutustunut niihin uudelleen.

Yksi ohittamaton asia on ollut partioesineistö. Siivosen isä oli intohimoinen partioaatteen kannattaja, ja hän jopa keräsi itselleen oman partiomuseon.

Hän perusti lippukuntia, opetti lapsia erätaidoissa, vei retkille, järjesti leirejä ja koulutti uusia johtajia.

Hän siis keskittyi muihin lapsiin.

Ja unohti usein omansa.

”Niin minä sen koin”, Siivonen sanoo. ”En muista, että hän olisi juurikaan seissyt muiden vanhempien lailla pallokentän laidalla, kun pelasin. Ja siitä kaikesta mulle jäi kaipuu isän katseeseen. Että hän näkisi ja hyväksyisi.”

Romaanissa on kuvattu päähenkilön isän muistotilaisuus. Sielläkin paikalla on paljon partiolaisia. Lopuksi neljä teini-ikäistä partiopoikaa pitää muistopuheen.

Heillä oli partiopuvut. En tuntenut heitä. He kertoivat, mitä isän läsnäolo partiohommissa on heille merkinnyt. Kävi selväksi, että isä oli ollut isä kovin monelle sukupolvelle lapsia. Isä oli selvästi ollut herkkä ja taitava näiden lasten kanssa. Isähahmo heille, joilla ei kaikilla ollut isää.

Minä niin kovasti toivoin, että olisin ollut yksi niistä lapsista.

Pihalla on putkilo, jota Siivonen arvelee toisen maailmansodan aikaisen Messerschmitt-lentokoneen varapolttoainesäiliöksi. Se on toiminut leikkialuksena sekä Siivoselle lapsena että myöhemmin hänen omille lapsilleen.

Nokkospuska kahisee. Siivonen ähkäisee. Pontikkapannu on löytynyt.

Ja tavallista hienompi pontikkapannu se onkin. Suureen oluttynnyriin on hitsattu alle keittolevy, ja tynnyrin kanteen on sorvattu kierteet, joihin saa pyöritettyä eristetyn putken.

Isän kaveri oli sen joskus tälle antanut.

Siivosen ähinästä päätellen häkkyrä myös painaa aika lailla. Hänelle se on silti ollut joka hikipisaran arvoinen.

Siivosen ja isän välit nimittäin puhdistuivat pontikalla vuoden 2005 tienoilla. Siivonen oli tuolloin isän luona kylässä ja miehet alkoivat juoda. Erityisesti Siivonen tuli tolkuttomaan nousuhumalaan, ja suuttui isän arvostellessa hänen äitinsä sukulaisia.

Hän huusi isälle pelänneensä tätä lapsena ja keränneensä kaiken tuskan sisälleen. Näin Siivonen tärkeän hetken romaanissaan kuvailee.

”Tiedätkö mitä täällä on? Täällä on sellainen musta möykky, joka saa mut edelleen itkemään itseni iltaisin uneen, joka herättää minut aamuisin vihlovaan kipuun, joka saa minut, en minä vittu tiedä, saa minut juomaan, saa minut pelaamaan, saa minut olemaan aivan sekaisin tässä elämässä.”

Isä näytti hätääntyneeltä, avasi suunsa mutta ei saanut sanottua mitään. Minä melkein huusin.

”Tiedätkö miltä tuntuu pelätä omaa isäänsä?”

Isä alkoi itkeä. Näin yhden kyyneleen valuvan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin isän itkevän.

Lopulta lysähdin kasaan ja join lasini tyhjäksi. Puuskutin, nyyhkytin, nenästäni valui limaa. Olimme hiljaa minuutin, toisen, viidennen. Lopulta nousin ylös.

Silloin isäkin nousi ja tuli luokseni ja halasi varovaisesti. ”Anteeksi”, hän kuiskasi.

Ulkopuolisen silmin tila on yhä ääriään täynnä kaikenlaista tavaraa, mutta Siivonen uskoo myyneensä suurin piirtein kaiken myytäväksi kelpaavan.

Vuosien aikana hän on kaupannut tavaraa niin pihakirppiksellä kuin keräilyyn keskittyneissä Facebook-ryhmissäkin, ja hyvin ovat kelvanneet niin Arabia-astiastot kuin oudommatkin tavarat.

Eräs helsinkiläinen osti sen kokonaisen höyrylaivankin asuntolaivakseen.

”Tavaroiden rahallinen arvo ei ole ollut järin suuri, mutta olen pitänyt tärkeänä, että kukin tavara löytää ihmisen, joka arvostaa sitä”, Siivonen selittää.

Samalla Siivonen on alkanut katsella tavaroita etäämpää. Hän nimittää sotien jälkeistä suurta ikäluokkaa tavarasukupolveksi, joille tavara merkitsi hyvää elämää, turvallisuutta ja kiintymystäkin.

Itse hän puolestaan kokee olevansa tunnesukupolvea, jota leimaa yksilökeskeisyys, jatkuva itsensä kehittäminen, tunnelukkokirjat ja terapiasessiot.

”Elämässä on aina kipua ja kärsimystä, mutta nykyään se halutaan poistaa”, hän sanoo.

”Ja vaikkei itsetuntemuksen lisääntymisessä ole mitään pahaa, niin voi se asioiden vatvominen mennä liiallisuuksiinkin. Aika pitkään minäkin pyörin sen oman kärsimykseni ympärillä ja imin happea läheisiltäni.”

Isän ”muistoalttarilla” on hänelle tärkeä laivakompassi sekä kuva isästä pikkulapsena ja aikuisena miehenä.

Kuusi vuotta isän kuoleman jälkeen Siivonen kokee voivansa aiempaa paremmin. Hän on hiljattain kihlautunut Selma Vilhusen kanssa, ja uskoa omiin voimavaroihin riittää.

Urkujen keräily on loppunut, ja pallokentän laidallakin jaksaa seistä, kun lapsi pelaa.

”Tällä hetkellä ne vaikeimmat ajat tuntuvat jo aika kaukaisilta”, hän sanoo. ”En usko mihinkään nopeisiin muutoksiin sen enempää romaanissa kuin oikeassa elämässäkään, mutta pyrkimykseni on opetella kuuntelemaan läheisiäni entistä paremmin. Ja uskon, että olen jo nyt tehnyt valintoja, jotka tuottavat heille turvaa.”

Myös muistot isästä ovat muutoksessa. Pontikkapannun äärellä sattuneen raivokkaan kohtaamisen jälkeen isän ja pojan välillä oli paljon hyviäkin hetkiä.

”Joskus isä esimerkiksi kertoi lukeneensa kolumnini. Se tuntui vielä aikuisenakin sellaiselta hyväksyvältä katseelta”, Siivonen sanoo.

Vielä yksi asia minua mietityttää. Mitä Siivonen ajattelee nyt päätöksestään aloittaa mielettömältä tuntuva urakka, jolle ei näy loppua vieläkään? Miksei hän kuunnellut neuvoa ja tilannut siirtolavaa pihaan?

Siivonen on pitkään hiljaa.

Sitten tulevat kyyneleet.

”Koska mä rakastin mun isää.”

Tauko.

”Ja uskon, että isä olisi toivonut mun tekevän niin.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat