Somevaikuttajat keskustelevat Instagramissa nyt siitä, kuka saa kirjoittaa kirjoja, vaikka löytyisi paljon olennaisempikin kysymys

Kulttuurikeskustelut käydään nykyään Instagramissa, jossa nyt kysytään, kuka saa kirjoittaa kirjoja, kirjoittaa HS:n kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen.

Koko Hubara, Eino Nurmisto ja Natalia Salmela.

24.8. 10:32

HS julkaisi viime viikon torstaina uutisen kustantamo WSOY:n järjestämästä maksuttomasta kirjoittajakoulusta sosiaalisen median vaikuttajille. Samaisessa jutussa haastateltiin myös kirjailija Koko Hubaraa, joka kuvaili sitä närää, jonka tieto kyseisestä kirjoittajakoulusta herätti kirjailijoiden keskuudessa sosiaalisessa mediassa.

Hubaran kommenttien myötä keskustelu otti jälleen uusia kierroksia, kun närkästyneet vaikuttajat närkästyivät kirjailijoiden närkästymisestä. Keskustelua on käyty monta päivää siellä, missä kulttuurikeskustelut nykyään käydään ja josta sitä on erityisen vaikea seurata: erinäisillä Instagram-tileillä ja katoavassa muodossaan tarinaosiossa.

Tämä teksti on yritys koota tätä keskustelua näkyväksi, eli eräänlainen Instagram-kirjeenvaihtajan raportti.

Kuten somen kiistelyyn kuuluu, syntyi kaksi eri koulukuntaa: ”elitistikirjailijat ja portinvartijat” sekä ”kirjallisuuden tontille rahastamaan pyrkivät influensserit”. Elitismi ja niin kutsuttu ”gatekeeping” on henkilöitynyt Koko Hubaraan, joka raportoi kirjailijoiden tuntoja HS:lle.

Hän oli huolestunut siitä, miten kaupallisuus vaikuttaa kirja-alaan ja kirjallisuuteen taidemuotona, jos kustannussopimuksen ja erilaisia etuoikeuksia saa helpommin, jos on vain yleisö valmiina.

Hän myös sohaisi ampiaispesään sanomalla, ettei usko, että kovin monella kaupallisella influensserilla olisi vakavaa vihkiytymistä kirjallisuuteen.

Bloggaaja, vaikuttaja ja Homopojan opas -teoksen Otavan alaisen Nemon kautta julkaissut Eino Nurmisto julkaisi sunnuntaina vastineensa Instagramissa:

”On puhdasta pahantahtoisuutta viestiä, että vaikuttajan kirja ei voi olla hyvä tai edistää kirjallisuutta. Itseä toisaalta kiusaannuttaa edes ajatella oman tekemisen motiiviksi joku alan edistäminen tai laadun nosto.”

”Sosiaalisen median tulokuningattareksi” julistettu vaikuttaja ja asuntosijoittaja Natalia Salmela kirjoitti tarinaosiossa, että ”vaikka kuka tahansa alan gate keeper antaisi tuhat kriittistä haastista Hesarille niin silti syksyllä aion julkaista pari kirjaa”.

Salmelan mukaan kirjailijat eivät kilpaile niukoista resursseista keskenään vaan pikemminkin ihmisten vapaa-ajasta ”Netflixin ja vastaavien kanssa”. Hän argumentoi, että sosiaalisen median vaikuttajat voivat riisua kirjallisuudelta ”myyttistä glorifiointia” ja arkipäiväistää kirjoja, kuten äänikirjat tekivät.

Äänikirjojen läpilyönnistä hän kiittää somemarkkinointia eli omaa ammattikuntaansa: ”Eli kuunteluiden komissiot kuitenkin kirjailijoille kelpaavat, mutta alalle ei saisi tulla kirjailijan muodossa.”

Tästä kirjailijat huomauttivat takaisin, että alan äänikirjaistuminen on tarkoittanut monille kirjailijoille toimeentulon romahtamista.

Vuoden 2020 Kirjailijaliiton kyselyssä selvisi, että painettu kovakantinen kirja tuottaa kirjailijalle keskimäärin viisi kertaa suuremmat tuotot kuin äänikirja. Esimerkiksi jos kirjaa myydään 5 000 kappaletta painettuna, on kirjailijan palkkio 15 500 euroa, mutta äänikirjoina myytynä ainoastaan 3 350 euroa.

Kirjailijoiden nostama huoli alan kaupallistumisesta ei ole pelkkä mustasukkainen reaktio siihen, että kuka saa leikkiä kirjailijan tittelillä vakavasti otettavaa taiteilijaa.

Sinänsä siinä, että kustantamot lähestyvät tunnettuja hahmoja kustannussopimus ojossa ja eurot silmissä, ei ole mitään uutta. Kyse on normaalista liiketoiminnasta. Mutta tulovirtojen ehtyessä kirjailijat seurannevat nyt kaikenlaisia signaaleja siitä, miten paljon kaupallisuuden suuntaan kustantamoiden vaaka kallistuu taiteellisten arvojen kustannuksella.

Tässä valossa en olisi huolissani siitä, mahtuvatko influensserit kirjallisuuden kentälle, vaan siitä, mahtuvatko kentälle nekin lahjakkaat tekijät, joilla ei ole valmiiksi vakaita sivutuloja (apurahoja ei sellaisiksi voi laskea) tai ne, joilla ei ole valmista henkilöbrändiä.

Toki kaupallisista yhteistöistä kerätyn taloudellisen pääoman ja sijoitusrahastojen turvin voi halutessaan kritisoida kulttuurista pääomaansa varjelevia kirjailijoita elitismistä.

Influenssereiden ottama elitismikulma johtaa kuitenkin keskustelua harhaan uhriutumalla kysymyksestä ”kuka saa kirjoittaa kirjoja”, kun oikea kysymys on: kenellä on varaa kirjoittaa kirjoja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat