Jenni Räinän ekoromaani ravistelee suot­ietoudellaan, mutta henkilöt kutistuvat yhden asun paperinukeiksi

Toimittaja ja tietokirjailija Jenni Räinä julkaisi ensimmäisen romaaninsa.

Jenni Räinä kuvattuna Pilkkasuolla Iissä.

26.8. 13:24

Romaani

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus. 261 s.

”Me muutamme tästä Sompion suolle kuin keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!” hihkutaan Aleksis Kiven Seitsemän veljeksessä. Tarina jatkuu: syksyn tullen on ”suo jo reunasta reunaan ojassa ja kuivaksi nurmeksi muuttunut sen kamara”.

Suo muistaa edellä kuvatun kaltaiset esi-isiemme pahat teot, kirjoittaa Finlandialla palkittu tietokirjailija Jenni Räinä esikoisromaanissaan Suo muistaa.

Teos alkaa kuvauksella siitä, miten suo elää kuolemasta:

”Sen uumeniin painuu kasveja, kuolleita hyönteisiä, jyrsijöitä ja hiilidioksidia. Syntyy millimetri kerallaan turvetta, jota tuhansien vuosien aikana kertyy neljän ja puolen metrin syvyydeltä.”

Sitten tulee ”sinapinkeltainen kaivinkone” tekemään tekosensa ja suon ikiaikaista rauhaa on rikottu tehokkaammin, kuin mihin Kiven veljesten sukupolvi kuokkineen ikinä kykeni.

Ajatus edistyksestä ja hyvinvoinnista on muuttunut, julistaa Räinän ekoromaani. Kaikki kerskailevan elämäntavan korjaustoimet ovat jo nyt pahasti myöhässä.

Kolmikymppinen Juho haluaa kuitenkin palata taaksepäin, ennallistaa uudisraivaajien kuivattamia soita. ”Askel, askel, askel” kävelee Juho vesisateessa hakemaan hevosta vetoavuksi.

Hän on ostanut vanhan kansakoulun pohjoisesta suurten soiden keskeltä. Se täyttyy samanhenkisistä luontoihmisistä, jotka opettelevat elämään omavaraisesti.

He eivät halua syyllistää muiden elämäntapaa, vaan he haluavat vaikuttaa tekemällä konkreettisia ilmastotekoja. Yksi suo nimittäin sitoo monin kerroin enemmän hiilidioksidia kuin yksi metsä. Kollektiivi toivoo, että sen esimerkki soiden ennallistamisesta leviäisi sosiaalisen median kautta.

Juhon ilmastoahdistus alkaa helpottaa, kun hän tekee jotain eikä vain seuraa syrjästä otsikoiden kauhuskenaarioita taudeista, tulvavesistä, metsäpaloista, pommeista.

Muut yhteisön asukkaan toipuvat uupumuksesta tai totuttelevat varhaiseläkeläisen elämään. Joku on väitellyt bioinformatiikasta, joku taas viljellyt viiniä Italiassa, kunnes se on kuivuuden takia käynyt mahdottomaksi.

Kyse on tendenssiromaanista ja parhaimmillaan Jenni Räinä on jakaessaan tietoa soista tai elämäntapamme kestämättömyydestä. Muinoin ojitetut suot eivät ole enää soita vaan nilkuttavat eteenpäin suon ja metsän sekasikiöinä. Ojia pitkin niistä valuu ravinteita järveen, jokeen, mereen.

Eri sukupolvet ovat eri tavoin vastuussa ilmastotuhosta.

Syyttävin sormi osoittaa nelivetoisella sähkömaasturilla ajelevaan isään ja eläkepäiviksi Espanjaan muuttaneeseen äitiin. He kuuluvat kuluttajasukupolveen. Heidän ennen sotia syntyneet vanhempansa joutuivat tyytymään vähempään, ja heidän lastensa on pakko tyytyä vähempään.

Kolmikymppinen itseään etsivä Hellä tekee vaarinsa talossa kuolinsiivousta. Samalla hän tutustuu lähellä uurastavaan ekoyhteisöön. Hellä häpeää merkkitennareitaan ja alkaa pukeutua vaarin kaapista löytämiinsä flanellipaitoihin.

Romaanin henkilökuvat ovat kapoisia, kuin kertojan liikuttelemia yhden asun paperinukkeja. Tyhjää replikointia ja turhaa touhuilua on paljon.

Italialaiset sisarukset Antonio ja Donatella tulevat ja lähtevät. Heidät tarvitaan osoittamaan, miten ilmastonmuutos ei ole dystopia vaan totta jo nyt. Ehkä samasta syystä romaanissa vilahtelee australialainen Carl.

Muutaman vuoden yhteisö sinnittelee Juhon johdolla, mutta pettymys seuraa toistaan. Asiat etenevät hitaasti ja ihmisten välissä alkaa puhaltaa ”tuikea viima”.

Juho alkaa oivaltaa, että luonto sairastaa niin vakavasti, että sitä ei pelasteta soita hellimällä. Tarvitaan järeämpiä toimenpiteitä, kovistelee Räinä lukijoitaan. Hän myös muistuttaa, että yksilö ei voi mennä piiloon rakenteiden taakse:

”Ihminen toisti itseään sukupolvesta toiseen niin, että merkityksettömästä yksilöstä tuli merkityksellinen tuho.”

Räinällä on sanottavaa ja sana hallussaan. Mutta Kiven klassikosta kannattaisi vilkaista, miten kollektiivista kerrotaan ja millaiset repliikit vievät kerrontaa ja henkilökuvia eteenpäin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat