Sylvia Plath on kuuluisa kuolemastaan, mutta ruotsalais­kirjailija halusi kertoa hänen perhe-elämästään, joka muuttui taisteluksi

Elin Cullhedin Euforia kertoo Sylvia Plathin viimeisestä vuodesta. Hän vastaa kysymykseen, miksi 2000-luvulla on tullut fiktiivisten Plath-teosten vyöry.

Elin Cullhed kirjoitti romaania kahden kirjailijan välisestä rakkaudesta, mutta tarvitsi Sylvia Plathia päästäkseen kielellisesti lähelle ”totuutta”.

7.9. 16:00 | Päivitetty 7.9. 17:02

Ruotsalainen kirjailija Elin Cullhed, 39, puhuu paljon Sylviasta. Hän puhuu tästä kuin ystävästä, jonka tuntee hyvin.

Hän puhuu luomastaan fiktiivisestä Sylvia Plathista, joka pohjautuu tietenkin maailmankuuluun yhdysvaltalaiseen kirjailijaan.

”Sylvia” putosi Cullheadin syliin kuin lahja eräänä kylmänä tammikuun yönä, unessa. Cullhed oli jumissa omakohtaisen käsikirjoituksen kanssa, joka kertoi kahden taiteilijan välisestä riitaisasta rakkaudesta.

Sylvia Plath oli Cullhedille keino päästä lähelle hänen omaa kokemustaan, uupumusta kirjailijuuden ja äitiyden paineiden alla. Syntyi Euforia, joka kertoo kuuluisan runoilijan viimeisestä vuodesta.

Teos voitti August-palkinnon eli Ruotsin Finlandian vuonna 2021. Tällä viikolla romaani ilmestyy suomeksi Atenalta Laura Kulmalan käännöksenä. Teoksen käännösoikeudet on myyty 24 maahan.

Kirjallisuudessa on eletty jo muutama vuosi biofiktioteosten buumia. Sylvia Plathista fiktiivisiä elämäkertaromaaneja on kirjoitettu 2000-luvulla useampia, joista uusimpia on tänä vuonna ilmestynyt Lee Kravetzin teos The Last Confessions of Sylvia P.

Euforian tavoin kirjailijan viimeisiä kuukausia käsittelee Kate Mosesin romaani Wintering vuodelta 2003. Runoilija Ted Hughesin ja Plathin avioliitosta on kirjoitettu 2000-luvulla lisäksi neljä muutakin romaania. Suomenruotsalainen Sanna Tahvanainen kuvitteli version nuoresta Plathista New Yorkissa vuoden 2019 romaanissa Kirsikoita lumessa.

Sylvia Plathista on kirjoitettu ainakin tusinan verran elämäkertoja, tehty elokuvaa ja dokumenttia. Plathin kaunokirjallisten tekstien lisäksi jälkipolville on jäänyt myös hänen päiväkirjojaan ja kirjeitään.

On vaikea välttyä epäilyltä: mitä lisää Plathista voi vielä löytää? Ja eikö Elin Cullhedia hirvittänyt astua näin möyhitylle kirjalliselle maaperälle?

”Minua ei pelottanut tippaakaan, koska pelosta käsin ei voi kirjoittaa. Minun täytyi kirjoittaa sellaisessa uskossa, että olen saavuttamassa jotain, luomassa version Plathista, joka olisi voinut olla olemassa. Että olen löytämässä jonkin poeettisen totuuden, joka on myös omanlaisensa totuus”, Cullhed kuvailee.

Hänen vastauksensa ovat pitkiä ja vuolaita. Kirjailija antaa haastattelua puhelimitse kotonaan Upsalassa, ja puhetulvan keskeyttää välillä uusi koiranpentu, joka jahtaa haukkuen perheen kissoja.

Runoilija Sylvia Plath (1932–1963) kuvattuna vuonna 1950.

Tärkein syy sille, miksi Cullhed uskoi luovansa jotain uutta, oli se, että hän kirjoitti omien kokemustensa läpi. Hän huomasi olevansa samanlaisessa tilanteessa kuin Plath, joka asui kahden pienen lapsensa ja kirjailijamiehensä kanssa idyllisessä maalaistalossa Lounais-Englannin Devonissa.

Cullhead oli ostanut ison talon Ruotsin maaseudulta miehensä, kirjailija Gunnar Ardeliuksen kanssa. ”Oli kylmä ja pimeä talvi. Olin sellaisen uupumuksen kourissa, ettei minulla ollut voimia mihinkään. Meillä oli pieni lapsi, ja olin ollut äiti vuosia. Minulla oli teksti, joka ei edennyt.”

Hän huomasi palaavansa jatkuvasti Plathin runoon Lady Lazarus, jossa on kuuluisa rivi kuolemasta taiteena: ”Dying / Is an art, like everything else. / I do it exceptionally well”.

”Minulle äidiksi tuleminen on eräänlainen kuolema. Siinä minä kuolee. Ihminen ei enää koskaan ole samalla tavalla yksin omassa universumissaan”, hän sanoo ja lisää:

”Käytin romaanissa tuota kuolevan äidin kuvaa, ja se on jotain, mitä Sylvia Plath käsitteli paljon runoissaan, äitinä olemisen ambivalenssia.”

Hän halusi tutkia ”äitiyden väkivaltaisuutta” eksistentiaalisena kysymyksenä, ei vain poliittisena. Se liittyy myös taiteen ja perhe-elämän yhteensovittamattomuuteen: ”Miten voi antaa itsestään kaiken tullessaan äidiksi samalla, kun pitäisi antaa itsensä yhtä lailla kirjoittamiselle ja luovuudelle?”

[”K]aikki repivät ja riuhtoivat minua ja halusivat kaikin keinoin riistää minulta euforiani, sydämeni autuuden. En saanut olla onnellinen enkä uskoa omaan elämääni.”

Euforiassa Plath kokee tähän ristiriitaan liittyen paljon katkeruutta ja vihaa, etenkin kun hänen aviomiehensä, Ted Hughes, tuntuu olevan vapaa tällaisista kahleista.

Cullhed kuvailee, että Hughes ja Plath halusivat elää modernissa avioliitossa, jossa isäkin voi vaihtaa vaippoja ja vahtia lapsia. Silti kahden kirjailijan perhe-elämä muuttui taisteluksi siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa. Lopulta Plath oli se, joka huolehti perheen sosiaalisesta elämästä, kotitöistä, lapsista ja Hughesin nousussa olevasta urasta.

Hengitä syvään työtuolilla, anna hartioiden laskeutua, vakuuta itsesi siitä ettet ole syyllistynyt rikokseen.”

Sylvia Plathille oli vaikeaa yhdistää täydellisen vaimon ja kunnianhimoisen kirjailijan roolit, Elin Cullhed kertoo: ”Ollakseen hyvä vaimo hän vähätteli itseään ja omaa kirjailijuuttaan muille, mutta samalla hän halusi kiihkeästi olla kirjailija, ja hän olikin.”

”Halusin kirjoittaa siitä, miten vaikeaa rakkauden on säilyä ydinperheessä, miten vaikeaa se voi olla ja miten kaunista samaan aikaan”, Cullhed sanoo.

1960-luvulta on tultu pitkälle sukupuolten välisessä tasa-arvossa, ja etenkin Ruotsi on jo vuosikymmeniä ollut sukupuolineutraalin perhepolitiikan mallimaa. Silti Cullhed sanoo, että patriarkaaliset rakenteet tuntuvat säilyvän edelleen ydinperheessä, jossa vastuut kasautuvat helposti naisille. Syy on usein myös taloudellisissa rakenteissa, hän pohtii.

”Kaikki tarjolla olleet narratiivit äitiydestä ja tasa-arvosta olivat valheellisia. En löytänyt totuudenmukaisia kertomuksia. Siksi halusin kirjoittaa tästä, koska tiesin, että Sylviakin kirjoitti äitiydestä, turhautumisesta ja epätoivosta.”

Mutta näitä tekstejä ei ole olemassa. Ted Hughes on myöntänyt tuhonneensa Plathin viimeisen päiväkirjan. Hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa on myös kadonnut, mutta kukaan ei tiedä tarkasti sen kohtaloa.

Plath kuvaili ystävilleen kirjeitse, että hän oli kirjoittamassa osittain omaelämäkerrallista romaania, joka kantoi työnimiä Interminable Loaf ja Doubletake. Romaani kertoi Plathin mukaan naisesta, jonka täydelliseksi kuvittelema aviomies paljastuu pettäjäksi.

Tämä oli katkera totuus myös Plathin avioliitosta. Ted Hughes jätti vaimonsa saksalaisen runoilijan Assia Wevillin takia.

”Nämä kokemukset ja kertomukset hänen elämästään ja avioliitostaan katosivat kuin tuhka tuuleen. Etsin hänen kadonneita sanojaan ja kirjoitin siitä surusta, että ne oli menetetty”, Cullhed kuvailee.

Lukijat tietävät teoksen alusta asti, minne tarina on menossa. Puoli vuotta avioeron jälkeen Sylvia Plath jätti naapurille lapun, jossa pyydettiin paikalle lääkäriä, asetteli lapsilleen tarjolle maitoa ja leipää, teippasi lastenhuoneen ovenraon umpeen ja tappoi itsensä uunin kaasulla.

Itsemurhan sijaan Cullhed halusi kuitenkin keskittyä siihen vapautuneeseen raivoon, jolla Plath kirjoitti mestariteoksensa Arielin runot.

”Viimeisenä vuotenaan hän saavutti täyden vapauden äänessään. Hän käytti pelottomasti koko kirjallista kapasiteettiaan.”

Se, että Sylvia Plathista puhutaan aina itsemurhan kautta, on Cullhedin mukaan osa ilmiötä, jossa naisneroa ei kanonisoida taiteensa perusteella, vaan typistetään sukupuoleensa, ”hulluksi naiseksi”.

”Kritisoin sitä, että hänet nähdään kuolleena kirjailijana. Hänen kirjoituksensa eivät ole kuolleet. Hänen kirjalliset saavutuksensa inspiroivat kokonaisia runoilijasukupolvia ja sellaisena hänet tulisi kanonisoida, ei yksittäisenä kuolleena naisena, joka sattui myös kirjoittamaan joitain hyviä runoja.”

”Ei Hemingwaytakaan lueta hänen kuolleen ruumiinsa kuvan varjossa.” Ernest Hemingway tappoi itsensä 61-vuotiaana.

Cullhed näkee tässä ilmiössä yhtymäkohdan myös omaan kirjailijuuteensa. Ruotsissa syntyi pienimuotoinen kohu, kun Cullhed oli neljäs perättäinen naiskirjailija, jonka fiktioteos palkittiin August-palkinnolla.

Euforiasta tuli sen keskustelun symboli, että kirja-ala olisi naisistumassa. Että naiset kustantavat, myyvät, ostavat ja kirjoittavat teokset, mikä on ihan paskapuhetta. Se oli taas yksi tapa vähätellä romaania, viedä huomio siitä sukupuoleen.”

Cullhed tuohtuu:

”Naisten tekemisiä mitataan aina erilaisella arvoasteikolla. Se, mitä teidän pääministerinne Sanna Marin joutui käymään läpi, on täydellinen esimerkki siitä, että julkisuudessa toimivat naiset eivät ole vapaita elämään omaa elämäänsä ilman tuomioita.”

Cullhed sanoo olevansa kuitenkin kiitollinen ja myös melko yllättynyt teoksen menestyksestä. Se, että Sylvia Plathista halutaan lukea ja edelleen myös kirjoittaa, tuntuu kirjailijasta helpottavalta.

Mutta mikä on se syy, että Sylvia Plath nousee tasaisin väliajoin historiasta aina vain uudestaan kollektiiviseen tietoisuuteen?

”Minulle hänen merkityksensä löytyy hänen teksteistään. Hänen äänensä on ohittamaton hänen kuvatessaan naisen kokemusta, kehon ambivalenssia, syntymistä ja kuolemaa. Hän on ehdottomasti modernin ajan kirjailija, jossa on myös jotain todella vaarallista. Hänen runojaan ei voi lukea ilman, että jotain sisuksissa vääntyy.”

Elin Cullhead: Euforia, romaani Sylvia Plathista (Eufori suom. Laura Kulmala). Atena. 331 s.

”Minun täytyy kirjoittaessani käyttää myös vihan tunteita”, Elin Cullhed kertoo ja lisää, että romaanin tekeminen oli hänelle raskas prosessi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat