Suomen kansallismurhaajan tarinaa on kerrottu vuosisatoja hatarin perustein

Kaksi uutuuskirjaa lähestyy Köyliönjärven paloittelusurmaa vastakkaisista suunnista.

Lalli ja Henrik Carl Andreas Ekmanin 1854 maalatussa akvarellissa.

5.9. 2:00 | Päivitetty 5.9. 7:20

Tietokirjat

Tuomas Heikkilä: Lalli. Kansallismurhaajan muotokuva. Tammi. 224 s.

Mikko K. Heikkilä: Heinien herrat. Suomen historian pisin perinne. Warelia. 309 s.

Historiantutkija Tuomas Heikkilä nostatti vuonna 2005 pahan porun, kun hän mainitsi kirjassaan Pyhän Henrikin legenda, että Piispa Henrikin historiallisuudelle ei ota löytyäkseen todisteita.

Uudessa kirjassaan Heikkilä, nykyisin kirkkohistorian professori, uskaltautuu avaamaan ”Suomen historian alkuräjähdyksen dynaamisen duon” toisen osapuolen, maamme kuuluisimman murhamiehen ja hiihtourheilijan, Lallin, tapauksen.

Sen hän tekee tieten ja taiten ja vastustamattoman hauskasti.

Heikkilä ei voi tälläkään kertaa muuta tehdä kuin todeta, että tietomme Lallin, Henrikin ja kirveen kolmiyhteydestä roikkuu kahden hataran lähteen varassa.

Ensimmäinen on Turussa 1200-luvun lopulla kirjoitettu muutaman sivun mittainen latinankielinen Pyhän Henrikin legenda, jossa Henrik heittää henkensä nuhdeltuaan murhamiestä, joka kimmastuu saamastaan rakentavasta kritiikistä.

Murhaajalle ei anneta nimeä. Henrik, onnenpoika, singahtaa marttyyrina taivaaseen ja pyhimysihmeitä seuraa ropisemalla.

Toinen on keskiajalla, aikaisintaan 1300-luvulta lähtien syntynyt nippu suullista, haarautuvaa, trokeemittaista kollektiivista perinnettä, runolaulua, joka on kerätty otsikon Piispa Henrikin surmavirsi alle. Siinä näyttämölle hiihtää Lalli, pahat mielessä. Myös Köyliö mainitaan.

Kaksi kohtausta piispa Henrikin Legendasta.

Surmavirren toisintoja alettiin kirjata ylös 1600-luvulla, puoli vuosituhatta oletetun veriteon jälkeen. Legendakin kirjoitettiin lähes 150 vuotta jälkijunassa. Ei tällainen myöhästynyt, ristiriitainen ja tosiasioista niukka aineisto voi kannatella kovin kummoisia tietoja historiallisesta todellisuudesta, päättelee Heikkilä.

Ehkei ensinkään.

Pyhän Henrikin legenda on varsin tyypillinen katolisen kirkon hengentuote, jonka avulla pyrittiin sitomaan tietyt maanpäälliset paikat ja tapahtumat näkyväksi osaksi näkymättömän Jumalan suurta suunnitelmaa.

Surmavirsi, runolaulun tyypilliseen tapaan vuosisadasta toiseen muuntuva ja yksityiskohdilla rikastuva, mehevöitti ruohonjuuritasolla tarinaa kaamealla murhamiehellä ja hänen petollisella Kertullaan.

”Henrikin ja Lallin hahmot ovat uskonnollisille ja kansallishenkisille kertomuksille tyypillisiä myyttikasaumia. Alkuperäiset henkilöt ja tapahtumat eivät hevin hahmotu niiden alta. Kun emme tiedä totuutta, tulkinnoille on tilaa”, kirjoittaa Heikkilä.

Heikkilän kuvaus Lallin noususta herrahississä on ravisteleva. Legendaa ja surmavirttä yhdisti käsitys murhaajasta pahimpana pahiksena, jonka loppusijoituspaikka oli alimmassa helvetissä.

Luterilainen 1500-luvun reformi piti asetelman ennallaan, mutta pudotti toki Henrikin pyhimysarvoa osana katolista hapatusta.

Nationalistisella 1800-luvulla alkoi tapahtua, kun kansallishengestä tuli uusi uskonto. Oppineisto, kansalliskultin papisto, kääri hihansa ja alkoi rakentaa Suomelle omaa, muistamisen arvoista menneisyyttä.

Jos sellainen löytyisi, olisi loistava tulevaisuuskin taattu. Ja etsivä löytää, kun oikein kovasti sitä haluaa ja tietää jo etukäteen, mitä haluaa löytää.

Kansallishöyryn sumentamien rillien läpi katsottuna vanhat lorut kertoivat uuden tarinan, jossa Lalli näyttäytyi Suomi-neidon henkivartijana, kotia, uskontoa ja isänmaata puolustavana sankarina. Henrik-polo kutistui muukalaiseksi, väärää paavin oppia levittäväksi epäilyttäväksi tunkeilijaksi.

Seuraavan vuosisadan itsenäisessä Suomessa Lalli nasahti talonpoikaisen tasavallan itseymmärrykseen tarkasti kuin kirves kalloon varakkaana talonpoikana, joka tarttui pakon edessä aseeseen.

Sotienvälisen Suomen johtava historioitsija Jalmari Jaakkola esitti varmoja, täysin todisteettomia, käsityksiä Lallista talonpoikaisaatelin edustajana, kansallisena johtajana, jonka juuret upposivat syvälle Suomen viljeltyyn maaperään.

Lallin asumus on talonpoika Lallin asuinpaikaksi väitetty muinaisjäännös Köyliössä.

Keskustelupalstat ja tilastot kertovat yhä rakentamalla rakennetun historiatietoisuuden voimasta. ”Suuren yleisön Lalli-kuva on hyvinkin vuosisadan takainen ja kaukana siitä, mitä tutkimus on viime vuosikymmeninä saanut selville”, huokaa Heikkilä.

Vuoden 2020 gallupin mukaan 71 prosenttia suomalaisista piti Lallia ja Henrikiä historiallisina henkilöinä. Aivan huikeaa oli kannatus Suomen Teknisten Toimihenkilöiden Keskusliiton jäsenistössä: 88 prosenttia.

Heikkiläkään ei löydä ilmiölle selitystä, mutta irrottelee railakkaasti lalliuden erilaisilla ilmentymillä ja ulottuvuuksilla nykytodellisuudessa:

”Nykyisin tunnetuimpiin Lalli-paikkoihin lukeutuu Köyliön Lallintalo. Se rakennettiin 1928 suojeluskunnan käyttöön – ja juuri oman kotiseudun suojelukseenhan Lallin toiminta monen mielessä kiteytyy. Lallin omaksi taloksi se nimettiin 1943. Vuosisadan jälkipuolella Lallintalo oli kautta Suomen kuulu tanssipaikka ja huvikeskus. ”Lalliksen” lavalla ovat esiintyneet niin kaikki kotimaan huippuartistit Dannysta Dingoon kuin kansainväliset Pet Shop Boys ja Baccara, jonka vaatimuksesta esiintyjille rakennettiin uusi wc.”

”Sic transit gloria mundi, olisi latinantaitoinen piispa Henrik sanonut.”

Köyliön Lallintalo.

Kun on sulkenut Heikkilän kirjan, voi avata Heikkilän kirjan. Sen toisen Heikkilän. Molempien tutkijoiden sukunimet ovat piispa Henrik -kultin peruja.

Dosentti Mikko K. Heikkilälle pitää antaa täydet sisupisteet, kun hän hyökkää heinäkuussa julkaistussa kirjassaan kirves ojossa Tuomas Heikkilän ajatusten kimppuun ja pyrkii todistamaan meille, että myyttikasojen alta on sittenkin löydettävissä ihka oikeat 900-vuotiaat ihmiset, murhaaja ja murhattu.

Eetokseltaan Mikko K. Heikkilä tuntuu liittyvän kansallishenkisten professorien ja Lalli & Henrik -uskovaisten Jalmari Jaakkolan (1885–1964) ja Martti Haavion (1899–1973) muinaiskerhoon. Niinpä kirjailija ilmoittaa ylpeästi olevansa ”kansanomaisen Henrik ja Lalli -tradition johtava tutkija”.

Mikko K. Heikkilän mukaan Lalli kolkkasi 20. tammikuuta 1130-luvun alkupuolella saksalaisen lähetyssaarnaajan Heinrichin, josta vääntyi kansan suussa Heinärikki. Tämä oli eri henkilö kuin Uppsalan piispa ja Ruotsin kuningas Henrik, joka tunnettiin myös nimellä Erik.

1200-luvun loppupuolella tapahtui Erikin ja Henrikin henkilöiden erottaminen sekä Henrikin ja Heinärikin henkilöiden yhdistäminen, kun keskiaikaiset kirjurit laativat muistiinpanoja menneestä.

Mikko K. Heikkilä penkoo tätä monimutkaista vyyhteä esittäen valtavan määrän mutkikasta todistusaineistoa ja pitkiä etymologiaketjuja osoittaakseen, että tarun alla on tosi, kova kuin jää ja terävä kuin kirves.

Rehtinä ihmisenä hän joutuu käyttämään koko ajan hypoteesiensa totuusarvoja heikentäviä määreitä ”varmaankin”, ”nähdäkseni”, ”uskoakseni”, ”tämä indikoi”, ”todennäköisesti”, ”ei liene mahdotonta”, ”saattoi hyvin olla”, ”vaikuttaa olleen olemassa”, ”arvelen”, ”aihetodisteen mukaan”.

Tällainen sivu sivulta jatkuva arvailu panee lukijan miettimään, päädytäänkö päättelyketjuissa sittenkin nollaa hipovaan todennäköisyyteen.

Tuomas Heikkilän julkaisemat tilastot lupaavat kaikesta huolimatta pelkkää hyvää Mikko K. Heikkilän edustamalle linjalle.

Tuoreimman tiedon mukaan Mikolla on 71 prosentin kannatus ajatuksilleen. Etenkin STTK:n laajoissa joukoissa hänen kirjalleen voi povata erinomaista menekkiä.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatteriohjaaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat