Finlandia-voittaja Ulla-Lena Lundbergin romaanissa rakennetaan nuorta Suomea: naispolvien näkymätön työ kannattelee kansakuntaa

Liekinkantajat-romaanissa Ulla-Lena Lundberg kuvaa Suomen rakentumista Vaasan palosta aina itsenäisyyden alkuun ja sisällissotaan asti.

Ulla-Lena Lundberg valittiin vuonna Porvoon Runoilijakodin ensimmäiseksi naisasukkaaksi. Runoilijakoti on Svenska litteratursällskapet i Finlandin (SLS) ylläpitämä liki 300-neliöinen vanha arvorakennus, joka on toiminut suomenruotsalaisten kirjailijoiden kotina 1920-luvulta lähtien.

2.9. 15:11

Romaani

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Lyser och lågar). Suom. Leena Vallisaari. Teos. 397 s.

Kymmenen vuotta sitten ilmestyi romaani, jonka jäljet tunnen edelleen. Ulla-Lena Lundberg teki sittemmin Finlandia-palkitussa Jää-teoksessaan (Is) puhtain, arkisuudessaan terävin vedoin ravistelevia huomioita ihmisenä olemisesta, ihmisyydestä ja maailmasta.

Samaa henkilökohtaista, vereslihalla olevaa intensiteettiä kuin Jäässä ei Liekinkantajissa ole – jo senkin takia, että nyt sekä henkilögalleria että aika venyvät huomattavasti laajemmalle, nuoren Suomen rakentamisen vuosikymmeniin.

Liikkeelle lähdetään vuodesta 1852 ja Bettystä, joka ei Vaasan palon jälkeen löydä kaupungista enää piian töitä vaan joutuu palaamaan kotikyläänsä Vöyriin. Siellä perhe on suuri ja kaikesta on puute, joten Betty lähtee neljän muun nuoren naisen kanssa kohti kaukaista Helsinkiä. Kävellen, ilman rahaa, ilman suomen kielen taitoa.

Leena Vallisaari jatkaa Lundbergin suomentajana kauniisti, tavoittaen oikeat sävyt myös pohjanmaanruotsiin (österbottniska), eli suomenruotsin Pohjanmaan murteeseen, jota puhuvat tytöt kohtaavat matkallaan kauaksi kotoaan päätyneen vanhan naisen: ”Voi että on ollu ikävä! Voi flikat flikat, miten kovaa sitä kaipaa omaa kieltä.”

Bettyn matka on kuvattu hienosti, ja tuo paikoitellen mieleen Rosa Liksomin Väylän: tytön keskellä Suomen historiaa.

Betty pääsee Helsinkiin, löytää työtä ja miehen, saa lapsia. Yksi heistä on Olga, jonka suhde innokkaasti kansanopiston ideaan tarttuvaan Robert Borgstedtiin perustuu historiallisiin hahmoihin, jotka ovat lisäksi olleet kirjailijalle jonkinlaista sukua.

Olgan hahmo kasvaa Liekinkantajien kantavaksi voimaksi, monitahoiseksi kuvaksi naisen arjesta ja asemasta. Robertin kyvyttömyys nähdä Olgan harteille kasaantuvan näkymättömän työn määrää kasvaa paikoin koomisiin mittoihin – samoin kuin miehen näkemykset raskaudesta ja synnytyksestä, jotka ovat Robertin mukaan niin luonnollisia, etteivät ne suinkaan voi olla naiselle hankalia.

Toisaalta Olgan ja Robertin tarina, Robertin intomieli ja ideologia, muodostavat romaanin nimeen sisältyvän tarinan ytimen. Itsenäisen Suomen rakentaneet kansalaisaktivistit, jotka uhrasivat aatteelle koko elämänsä: toiset puhujankorokkeelta, toiset keittiöstä käsin.

”Luulen, että Liekinkantajat on viimeinen romaanini”, Ulla-Lena Lundberg sanoi HS:n haastattelussa.

Historia keittiöstä nähtynä, kaikesta pieneksi katsotusta ja juuri siksi niin suuresta. Ulla-Lena Lundberg tekee sen paremmin kuin kukaan, niin myös Liekinkantajissa. Usein historialliset romaanit jäävät jumiin niitä varten työllä ja tuskalla hankitun tiedon määrään, mutta Lundberg kuvaa menneitä vuosikymmeniä elettynä arkena, ei arkeologisina löytöinä.

Lundberg ylettää arjen hienosti myös yhteiskuntaluokkiin, syvältä kumpuaviin käsityksiin erilaisuudesta silloinkin, kun haluaisi nähdä kaikkien olevan yhtä. Lukenut, yhteiskunnallisia tapahtumia seuraava Olga haluaisi nähdä itsensä avarakatseisena ja hätkähtää ajatuksiaan:

”Häpeän usein ajatuksia jotka valtaavat minut niin että suoraan sanoen halveksin ihmisiä. Koska he eivät ole sivistyneitä. Koska he käyttäytyvät huonosti. Koska he ovat rumia, vaikka minä täysissä järjissäni torjun ihmisten tuomitsemisen sellaisilla perusteilla.”

Ajatukset aukeavat Olgan keskusteluissa Ida-siskon kanssa, joka puolestaan on uuden naisen kuva: itsenäinen ja rohkea, ilmoittautuu ensimmäiselle naisille järjestettävälle voimistelunopettajakurssille ja jatkaa kutsumuksensa parissa, vaikka opettajakollegatkin katsovat nenänvartta pitkin.

Dialogien rakentajana Lundberg on omaa luokkaansa. Sanat virtaavat eivätkä selitä, lukija istuu kärpäsenä katossa ja kuulee ihmisten ja ihmissuhteiden muotoutuvan. Yhtä lailla luontevasti Liekinkantajissa muodostuu suomenruotsalainen maantiede: Pohjanmaalta Helsinkiin ja Porvooseen; Kauklahden ja Espoonkartanon kautta Tammisaareen.

Kun Robert kuolee, kuten miehet Liekinkantajissa tekevät, Ida ja Olga huolehtivat yhdessä romaanin viimeisestä naispolvesta, Olgan Karin-tyttärestä. Itsenäistyvän Suomen lapsesta, joka ei pystykään jatkamaan edellisten sukupolvien aloittamaa rakennustyötä. Karin haluaa juhlia, haluaa että hänestä huolehditaan: hahmoa leimaa yksin jäämisen kauhu, ensiaskeliaan ottavan hapuilu.

Mutta naiset pitävät toisistaan huolta, kerääntyvät yhteen, pistävät kahvin porisemaan.

Kantavat liekkiä ja rakentavat maailmaa, kuten Ulla-Lena Lundberg suomalaista kertomakirjallisuutta. Sivuilta huokuvat elinikäinen lukeminen ja valtava yleissivistys, joiden ansiosta Lundbergin teksti ei koskaan ole tyhjää.

Lue lisää: Yleisön ja arvostelijat hurmannut Finlandia-voittaja Ulla-Lena Lundberg kertoo, miksi uutta romaania jouduttiin odottamaan kymmenen vuotta

Runoilijakodin yläkerran kaari-ikkunoista avautuu maisema Porvoon jokilaaksoon.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat