George Millerin uusi elokuva on ”antimadmax” – Kaikkea muuta kuin se mestariteos josta hänet tunnetaan, ja juuri siksi niin merkittävä

Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on jopa George Millerin uralla poikkeuksellinen elokuva, ja siksi sitä voi pitää elokuvantekijän henkisenä testamenttina, kirjoittaa ohjaajaa haastatellut elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen.

Australialaisohjaaja George Miller kävi markkinoimassa uusinta elokuvaansa Cannesin filmijuhlilla toukokuussa.

15.9. 9:19

Elokuva Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on sen verran käsitteellinen, että se kaipaa selitystä. Ja sellaisen voi löytää ohjaajan taustasta.

Ohjaaja on australialainen George Miller, joka tunnetaan elokuvantekijänä poikkeuksellinen laaja-alaisesta tuotannosta.

Miller on nyt 77-vuotias, ja hänen vyöllään on toimintaelokuvien sarja Mad Maxit, on lastenelokuva Babe – urhea possu ja muun muassa perhedraama Lorenzon öljy.

Mutta hänen uusinta elokuvaansa auttaa ymmärtämään tieto Millerin tarinallisesta ajattelusta.

Elokuvayhtiön jakelemassa pr-kuvassa Tilda Swinton (vas.), George Miller ja Idris Elba Kolmen tuhannen vuoden kaipuu -elokuvan kuvauksissa.

Aloitetaan siitä, että Millerin itsensä mukaan Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on elokuvana ”antimadmax”.

”Tarkoitan sillä sitä, että Mad Max: Fury Road tapahtui kolmen päivän aikana komeissa maisemissa, eikä sanoja paljon tarvittu. Tämä uusi elokuvani taas tapahtuu 3 000 vuoden aikana ahtaassa tilassa ja sanoja riittää.”

Näin Miller sanoi, kun istuimme cannesilaisen hotellin kliinisessä huoneessa tämän vuoden toukokuussa. Millerin mainitsema ahdas tila tarkoittaa käytännössä hotellihuonetta, jossa Kolmen tuhannen vuoden kaipuun keskeiset ajatukset vaihdetaan. Ollaan siis kaukana Mad Max: Fury Roadista, jota pidetään viime vuosikymmenen onnistuneimpiin kuuluvana toimintaelokuvana.

Viides Mad Max, lisänimeltään Furiosa, on parhaillaan tuotannossa.

Lue lisää: Ohjaaja kertoo Mad Maxin paluusta: ”Jossain vaiheessa kuvauksia ajattelin, että olemme hulluja”

Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on muutakin kuin antimadmax. Päähenkilö – tarinoiden tutkija eli narratologi – on omistautunut tarinoille kuten Millerkin. Elokuvan pohjana on pitkä novelli The Djinn in the Nightingale's Eye, jonka britti A. S. Byatt julkaisi vuonna 1994. Suurin piirtein siitä asti Miller on halunnut siirtää novellin elokuvaksi.

”En saanut sitä mielestäni. Näin siinä tarinallisia mahdollisuuksia. Novelli on runsas”, Miller kertoi innostuksestaan.

Tilda Swinton on Kolmen tuhannen vuoden kaipuun keskushenkilö, narratologi, joka on pyhittänyt elämänsä tarinoiden ja myyttien tutkimukselle.

Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on tarina tarinoista, joiden sisästä kiertyy aina uusia tarinoita. Pääosan narratologi törmää mytologiakonferenssin myötä pullon henkeen, jinniin. Henkiolento alkaa kertoa kertomusten tutkijalle satuja syntymästä ja kuolemasta, seksistä ja rakkaudesta ja näiden kaikkien kytkeytymisestä valtaan. On prinssejä ja kuningattaria, satuolentoja ja suurlähettiläitä.

Elokuvan alkupuolella päähenkilö kertoo, että ’tarina on tosi, mutta kerron sen satuna’. Tarina on siis hänen omansa.

Satuna hän sen kertoo, jotta me uskoisimme. Tässä vaiheessa lähestymme George Millerin maailmankuvaa. Uskoa tarinoiden voimaan, jopa yli kaiken muun.

Tarinat ovat aina kiehtoneet Milleriä, joka syntyi maahanmuuttajien poikana 1945 Australiassa. Isä oli Kreikasta, alun perin nimeltään Miliotis. Miller on kertonut, miten pikku ruokapaikkaa pyörittänyt maahanmuuttajaisä toivoi omien poikiensa kouluttautuvan ja niin he tekivät. Yhdestä tuli juristi ja kolmesta lääkäri. Millerkin luki lääkäriksi.

Jo yliopistoaikana ammatti alkoi tuntua nuoresta miehestä kuitenkin vieraalta: Miller koki ajattelevansa eri tavalla kuin lääkärikunta. Hän alkoi piirtää, kiinnostui elokuvista ja psykiatri C.C. Jungin ajattelusta ja hänen teoriastaan ihmiskuntaa yhdistävistä mielikuvista, kollektiivisesta alitajunnasta. Pian hän alkoi tutkia myyttejä amerikkalaisen Joseph Campbellin oppien mukaan. Juuri tarinoiden tiedostamaton osa alkoi kiehtoa nuorta lääkäriä, joka ymmärsi maailmankuvansa olleen melko mekanistinen. Miller ryhtyi elokuvien tekoon.

Läpimurto oli edessä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa kahdella Mad Max -toimintaelokuvalla. Maailmanlopun tunnelmia huokuviin elokuviin Miller siivilöi lääkärinä päivystyksessä näkemiään äärikokemuksia.

George Miller teki läpimurron Mad Max -elokuvissa. Mel Gibson esitti pääroolia dystopiakuvauksessa Mad Max 2 – asfalttisoturi (1981).

TapaamisessaMME Miller kertoi, että Kolmen tuhannen vuoden kaipuun käsikirjoitusta hinkattiin vuosia. ”Se piti saada sellaiseksi, että sain muut vakuuttumaan ja lähtemään mukaan”, Miller sanoi. Asiaa auttoi myös se, että hän sattui tapaamaan Tilda Swintonin ja myöhemmin Idris Elban. Kun pääosanäyttelijät oli sovittuna, Miller saattoi ottaa yhteyttä Los Angelesiin saadakseen rahaa tuotantoon.

”Tiesin, ettei tämä ole studioelokuva, mutta tunsin Hollywoodista vielä väkeä. Lopulta tapasimme Michael DeLucan ja hän sanoi yes.”

DeLuca on Hollywoodin pitkäaikaisia tuottajia, jonka ura alkoi Renny Harlinin rinnalla Elm Street 4:ssä ja joka nykyään johtaa MGM-studiota.

George Miller on läpi vuosien puhunut tarinoiden merkityksestä. Jo 1990-luvulla hän puhui siitä, miten elokuvien tarinankertojat ovat ottaneet kirkonmiesten paikan. Elokuvat ja viihde tekevät sen minkä kirkko aiemmin: kokoaa kansaa yhteen saman tarinan ääreen. Tuskin on sattumaa, että uskonnollisuus ei ole läsnä Kolmen tuhannen vuoden kaipuussa.

Eikä sekään ole sattumaa, että jo 1990-luvulla Miller itse valmisti kotimaansa Australian elokuvasta kertovan dokumentin, jonka nimi on lähes sama kuin nyt valmiin elokuvan: 40 000 Years of Longing. Dokumentissa Miller näki australialaisen elokuvan maan alkuperäisväestön kulttuurin jatkeena, eräänlaisena joikuna.

Tom Hardy esittää pääosaa Millerin ohjaamassa Mad Max: Fury Roadissa (2015).

Miller itse on kasvanut australialaisten tarinoiden keskellä. Cannesissa hän kertoi, että suurimman vaikutuksen häneen on tehnyt vinyylilevyllä julkaistu satu, jota hän 1950-luvulla kuunteli kaksosveljensä kanssa ”tuhatkunta” kertaa.

”Tarina oli niin ihana”, Miller sanoi.

Satu oli kirjailija Oscar Wilden kirjoittama Onnellinen prinssi, jonka levyllä luki ääneen elokuva-alan legenda Orson Welles.

Sadun suomalaisen kuunnelmatulkinnan voi kuunnella tästä linkistä.

Wilden sadussa on kaksi hahmoa: On onnellinen prinssi, joka on patsas sekä pääskynen, jonka olisi jo pitänyt lentää muun parven mukana talvehtimaan Egyptiin. Prinssi rakastuu lintuun ja saa puhuttua pääskyn jäämään yön yli. Suostuttelua auttaa se, että prinssi luopuu yksi kerrallaan koristeistaan kaupunkilaisten hyväksi, jalokivistä silmistään ja kultauksesta muun muassa. Näitä pääsky lennättää eri puolille kaupunkia.

Ja seuraavana iltana sama toistuu, jää vielä yhdeksi yöksi, patsas voihkii. Lopulta patsas sokeutuu (ilman silminä toimineita safiireja), jolloin pääsky ei enää halua lähteä, vaan jäädä – kertomaan tarinoita kaukaisilta mailta rakkaalleen.

”Siitä tarinasta oikeastaan opin, mitä ajattelen”, Miller sanoi Cannesissa.

”Opin sen, mitä sankaruus on. Opin, mitä unelmointi on. Siitä sadusta opin, mitä on sankarillinen ele. Yhdestä tarinasta. Kaiken.”

Sitten Miller mainitsi taas kerran Joseph Campbellin, tarinoiden merkityksestä puhuneen oppi-isänsä. Nimi on tuttu kaikille tarinoita ja käsikirjoittamista pohtineille ja opiskelleille. Millerin mielestä Onnellisessa prinssissä oli kaikki se, mistä Campbell on kirjoittanut tarinatutkimuksessaan ja jota käsikirjoituskouluissa opetetaan Sankarin matkana. Sillä kaavalla monet elokuvat ja romaanit nykyään kirjoitetaan.

Hirtehistä on, että Miller on aiemmin todennut että ”ne jotka selviävät Hollywoodissa, ovat tehneet oman matkansa, sankarin matkansa”.

Ei siis ole sattumaa, että kun Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on lopuillaan, tarinaan nousee mukaan sävyjä Millerin lapsuuden suosikkisadusta, suoria repliikkejä Oscar Wildeltä.

Eli on kuin Kolmen tuhannen vuoden kaipuuseen olisi tiivistynyt kaikki se, mikä tarinoissa on tärkeää. Tarinoiden kautta olemme yhteydessä ennen meitä eläviin ja heihin, jotka tulevat jälkeemme.

Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on tässä mielessä tarinankertojan henkinen testamentti.

Idris Elba näyttelee George Millerin ohjauksessa henkiolentoa, joka kuljettaa tarinaa läpi vuosisatojen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat