Vanhemmuuspodcastit kasvoivat hittigenreksi, mutta tunnistaako niistä itsensä?

Podcast-paljoudesta löytyy niin siloteltua kuin rosoistakin vanhemmuutta. Moni podcast kuulostaa tyhjänpäiväiseltä hölinältä, kirjoittaa Sampsa Oinaala.

Lähes kaikista podcast-palveluista löytyy vanhemmuutta käsitteleviä podcasteja, kuten Iiris Saranpään ja Taru Kallionpään Mamcast (vas.), Laura Satamon Mamma rimpuilee ja Yagmur Özberkanin Mutsin tunnustuksia.

30.8. 2:00 | Päivitetty 30.8. 9:53

Vanhemmuutta käsittelevät keskustelut ovat yksi podcastien hittigenre. Niitä löytyy lähes kaikista podcast-palveluista. Kuuntelin niistä seitsemää sattumanvaraisesti valikoiden.

Omat kaksoseni täyttävät tällä viikolla kaksi ja puoli vuotta. He tulivat tähän maailmaan hieman yllättäen, ja heidän syntymänsä myötä moni asia elämässä on mennyt uusiksi vyörymällä.

Tätä taustaa vasten moni podcast kuulostaa tyhjänpäiväiseltä hölinältä. Niiden tekijöille vanhemmuus on projekti ja agenda. Sisältö kuulostaa vaaleanpunaisten lasien läpi valikoidulta todellisuudelta.

Podcastit jakautuvat karkeasti henkilökohtaisiin päiväkirjamaisiin sarjoihin ja haastatteluihin. Haastattelupodit jakautuvat vielä niihin, joissa on mukana haastattelijan vahvaa henkilökohtaisuutta ja niihin, joissa sitä ei ole.

Suplan Mamcast on Iiris Saranpään ja Taru Kallionpään keskustelupäiväkirja, jonka valttina on pitkäkestoisuus. Jo pari vuotta jatkuneen podcastin kautta piirtyy kertomus odottamisesta synnytyksen kautta vanhemmuuteen ja sen kehittymiseen.

Aina hyväntuulinen podcast, jossa suunnitellaan jo uusia lapsia tuntuu kuitenkin kumpuavan jostakin itselleni vieraasta kuplasta. Vaikeatkin asiat onnistutaan käsittelemään tavalla, joka ei kosketa.

Suplasta myös löytyvä Laura Satamon Mamma rimpuilee on toista maata. Sen roso ja särmä hukkuvat kuitenkin jatkuvaan vitsailuun ja kikatukseen.

Tasa-arvoinen vanhemmuus ei toteudu podcasteissa sen enempää kuin yhteiskunnassakaan. Isyydestä on paljon vähemmän podeja kuin äitiydestä.

RadioPlayn Isälokero sai minut raivon partaalle. Se vahvistaa stereotypiaa miehen roolista, kun Otto Kallioranta ja Antti Kanto hölisevät ties mistä hiilareista ja sijoitusrahastoista. Missä lapset, missä isyys?

Spotifysta löytyvä Ville Viholaisen ja Henry Aallon Faijapodi on jo lähempänä todellista isyyttä, mutta jälleen kerran tartuntapinta hukkuu tekopirteyteen.

Monikkoperhe-elämästä en löytänyt yhtään podcastia, mutta sitä käsitellään joidenkin podien yksittäisissä jaksoissa. Niistä valitsin kuunneltavaksi Suplan Valeäidin jakson, jossa Hanna Gullichsen luettelee, mitä kaikkea on jo ehtinyt touhuta kaksosten syntymän jälkeen. Ei tullut vertaistukea, vaan riittämättömyyden tunne.

Areenan Kelvoton vanhemmaksi on jotain aivan muuta. Sen jälkeen oma vanhemmuus tuntuukin kukkasin kehystetyltä. Sarjan tartuntapintaa vähentää kuitenkin toimittaja Sara Perttusen kliininen henkilökohtaisuuden puute.

Lopulta löysin kotini toisesta Areenan podcastista, Yagmur Özberkanin Mutsin tunnustuksista. Siinä yhdistyvät omakohtaisuus ja mainiot haastattelut, joissa hymyillään, muttei hekoteta pakonomaisesti. Näissä tarinoissa vanhemmuus on ihanaa ja kamalaa juuri sellaisessa suhteessa kuin se oikeasti on.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat