Susanna Hast uskoo, että hevosen kanssa ihminen pystyy syvällisempään vuorovaikutukseen kuin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Siksi hevosavusteinen terapia sopii hyvin lapsille ja sellaisille, joille perinteinen keskusteluterapia ei välttämättä toimi.

Ruumis muistaa pahan

Susanna Hast kirjoitti kirjan lapsena kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta, sillä kirjoittaminen oli ainoa tapa päästä syyllisyydestä eroon. Hän halusi näyttää, miten ruumis muistaa sen minkä ihminen itse haluaisi unohtaa.


24.9. 2:00 | Päivitetty 24.9. 6:49

Iso ja arvaamaton, jopa pelottava. Näin moni ajattelee hevosesta. Esikoiskirjailija Susanna Hastille suurikokoinen eläin on kuitenkin yksi turvallisimmasta asioista maailmassa.

”Hevosen kanssa minulla ei ikinä ole mitään hätää. Hevoselle ei tarvitse esittää mitään eikä sitä myöskään voi miellyttää, sillä ei sitä kiinnosta, mitä muut siitä ajattelevat. Ja juuri muiden miellyttäminen on ollut minulle tapa selvitä”, Hast sanoo.

Totta on myös, että Tuusulan Nuppulinnassa sijaitsevassa tallissa asustavat hevoset ovat ehkä keskivertoa rauhallisempia. Ne ovat terapiahevosia eli toimivat tärkeässä roolissa hevosavusteisessa psykoterapiassa.

”Tallilla olen ratsastanut, maannut vatsallani ja selälläni hevosen selässä ja nojaillut siihen. On myös luotu lantaa. Ihmeellisintä ja ihaninta on ihan vain seistä eläimen vieressä ja hengittää sen kanssa”, Hast kertoo.

Hän uskoo, että hevosen kanssa ihminen pystyy syvällisempään vuorovaikutukseen kuin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Siksi hevosavusteinen terapia sopii hyvin lapsille ja sellaisille, joille perinteinen keskusteluterapia ei välttämättä toimi.

Niin kuin juuri hänelle.

”Olin lukenut paljon kirjallisuutta traumasta ja tiesin, että se on sen tyyppinen ongelma, joka harvoin ratkeaa pelkästään puhumalla.”

”Minulla ei ole aikajanaa, sillä uskon, että muistini ja kronologian hahmottamisen tajuni ovat vaurioituneet trauman seurauksena.”

Sama lapsuuden trauma, joka ajoi Hastin hakemaan apua terapiasta nelisen vuotta sitten, on aiheena myös hänen juuri ilmestyneessä esikoisromaanissaan Ruumis/huoneet (S&S).

Omakohtaisessa teoksessaan Hast tutkii väkivallan ja trauman mekanismeja ja näyttää, miten ruumis muistaa sen minkä ihminen itse haluaisi unohtaa.

Hän tietää, millaisen riskin otti kirjoittaessaan kokemastaan seksuaaliväkivallasta.

”Valmis kirja voi yhtä aikaa vapauttaa ja tuhota minut. Sain kirjoittamalla vapautua taakasta, mutta tämän jälkeen olen aina seksuaaliväkivallan uhri. Samalla juuri se toimi myös motivaationa kirjoittamiselle: on hirvittävää, että naisten täytyy omalla nimellään paljastaa kaikki ja heittäytyä rekan alle, jotta seksuaaliväkivalta saadaan tehtyä näkyväksi.”

Tässä jutussa käytetään sanaa uhri Hastin omasta valinnasta. Se ei merkitse hänelle kyvyttömyyttä tai avuttomuutta, vaan väkivallan todellisuutta, sen totuutta.

Ruumis muistaa sen minkä ihminen itse haluaisi unohtaa.

Helppoa kirjoittaminen ei hänelle ollut. Vielä kustannussopimuksen tekemisen jälkeenkin hänen teki monta kertaa mieli jättää homma kesken.

”En voi suositella väkisin muistamista kenellekään. Traumassa asiat on syystäkin unohdettu: se on aivojen keino suojata ihmisen psyykettä ja asioiden palauttaminen mieleen oli tosi uuvuttavaa ja kuluttavaa. Minun oli kuitenkin välttämätöntä tehdä se itseni vuoksi, jotta pääsen rauhaan itseni kanssa.”

Susanna Hastia harmittaa, että traumaperäinen stressi diagnoosina on edelleen niin vahvasti varattu sotaveteraaneille. ”Diagnoosin saaminen olisi ollut minulle tärkeää, koska traumaperäisen stressin oireet ovat niin epämääräisiä. Jos niitä ei nimetä, niin ne ovat vain hysteriaa ja kummallisia juttuja, joita ei voi kertoa kenellekään.”

Hast ei pitkään aikaan halunnut muistaa. Kirjassaan hän kuvaa, miten hänen mieleensä kuitenkin nousi välähdyksiä paikoista, huoneista ja huonekaluista. Hän muisti paikat, mutta sen, mitä huoneissa oli tapahtunut, hän oli painanut piiloon vuosikymmeniksi.

”Välillä totuus on rynninyt tietoisuuteeni. Esimerkiksi millenniumin vaihtumista juhliessa, muutaman boolilasin jälkeen, muistin ihan kaiken ja kerroin siitä eräälle paikalla olijalle. Muistot tulivat minulle sokkina. Seuraavana päivänä olin taas unohtanut kaiken”, hän kertoo.

Hänellä on myös aina ollut tunne siitä, että hänen täytyy päästä ulos ja pois paikoista. Kirjassa Hast kuvaa, miten hän jatkuvasti näkee unia erilaisista pakomatkoista.

Traumasta kielivät myös dissosiaatio-oireet, joita Hastille oli alkanut ilmetä. Dissosiaatiossa hän kokee siirtyvänsä itsensä ulkopuolelle, ja toisinaan dissosiaatioon liittyy muistinmenetys.

Kolme vuotta kestäneen terapian ja neljä vuotta kestäneen kirjan kirjoittamisen jälkeen hän on varma siitä, että noin 12-vuotiaana hän koki toistuvaa seksuaalista väkivaltaa, jossa oli useita nuoria tekijöitä.

”En halua nimetä tekoja, koska se tuntuu tarpeettomalta. Tällaista väkivaltaa ei voi koskaan nimetä tarpeeksi tarkasti. Ajattelen myös, että trauma ylittää ymmärryskyvyn. Sen luonteeseen kuuluu, että se ei ole puhuttavissa eikä kerrottavissa, ja se oli alkuperäinen ongelmanikin, kun aloin kirjoittaa kirjaani.”

Ruumis/huoneet tavoittaa hyvin muistamiseen ja traumaan liittyvän aukkoisen ja epäkronologisen luonteen. Sen kaarteleva kerronta vastustaa perinteistä tarinallisuutta.

”Minulla ei ole aikajanaa, sillä uskon, että muistini ja kronologian hahmottamisen tajuni ovat vaurioituneet trauman seurauksena.”

Kun kipeistä asioista kirjoittaminen kävi liian tuskalliseksi, hän keksi tarinaan rikostutkijan hahmon. Se auttoi häntä ottamaan etäisyyttä tapahtumiin, sillä rikostutkijan kautta hän pystyi ottamaan tarkkailijan roolin eikä ainoastaan olemaan uhri, joka makaa avuttomana maassa.

”Se oli ihan kirjoitustekninen, mutta myös mielenterveyden palauttava strategia. Tutkijasta tuli minun sivupersoonani”, Hast kertoo.

Tutkijan hahmon kautta kerrontaan tuli ripaus vinoa huumoria, joka liittyy myös Hastin kirjoittamismenetelmään. Hän käyttää työssään pieniä pahvisia arkistointikortteja, joihin hän kirjasi ylös viitteitä, yksittäisiä sanoja ja lauseita. Pahvinen säilytysrasia oli hänelle kuin rikostutkijan todisteiden varastointilaatikko.

”Välillä levitin kortit lattialle ja niiden avulla hahmotin rakennetta. Tärkeimmät liimasin tietokoneeni näytölle.”

Susanna Hast ja hänen lempihevosensa My Lady eli suomalaisittain Leidi. Myös Leidin tausta on rikkonainen, mikä auttaa terapiatyössä.

Mutta miksi seksuaalisen väkivallan uhri ei kerro kokemastaan? Miksi hän sallii väkivallan toistua ja jopa hakeutuu uudestaan tekijän luo?

Myös Hast toimi niin, ja kyse on ennen kaikkea häpeästä ja syyllisyydestä, hän uskoo.

Juuri kukaan ei tiennyt hänen kokemastaan väkivallasta. Kertominen oli kerta kaikkiaan mahdotonta.

”Mitä olisin sanonut niin, että minusta itsestäni ei olisi tullut syyllistä? Jo asian ymmärtäminen oli lapselle vaikeaa, eihän tapahtuneelle ollut kieltä eikä sanoja. Kun lapseen kajotaan seksuaalisesti, on aika paljon vaadittu, että hän pystyisi sen artikuloimaan. Helpompi olisi kertoa, että joku on lyönyt nyrkillä naamaan”, Hast sanoo.

Hän muistuttaa, että myös aika oli eri. Hän eli lapsuutensa Pohjois-Suomessa pienessä kylässä 1990-luvulla. Seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ei puhunut kukaan.

Kirjassaan hän pohtii toistuvasti sitä, miksi hän päätyi väkivallan uhriksi. Tekijöille tapahtumissa oli kyse oman voiman todistamisesta ja vallan näyttämisestä.

”Mutta onhan minulla tietenkin ollut se perinteinen kela, että oliko minussa jotakin, joka kiinnitti huomion ja oliko se minun syyni”, Hast sanoo.

”Oliko minussa jotakin, joka kiinnitti huomion ja oliko se minun syyni?”

Uhrin syyllisyyden tunteet johtuvat hänen mukaansa siitä, että seksuaalirikoksissa tarkastellaan edelleen uhrin osuutta tapahtumiin. Siihen liittyy juuri esimerkiksi kysymys siitä, onko uhri tavannut tekijää uudemman kerran.

Esimerkiksi Harvey Weinsteinin oikeudenkäynnissä näyttelijöiltä kysyttiin, miksi he olivat tekemisissä Weinsteinin kanssa, jos tämä käytti heitä hyväkseen.

”Ei ymmärretä, että se pikemminkin todistaa vallan voimasta, että uhri ajautuu yhä uudestaan sen piiriin”, Hast sanoo.

Maya Angeloun klassikkoteos I Know Why the Caged Bird Sings oli Hastille tajunnanräjäyttävä. Siinä osoitetaan, miten uhrin kokemus voi olla muutakin kuin vain kipua ja häpeää, ja miten mahdotonta lapsen on estää väkivaltaa.

Hän ei ymmärrä, miten oikeusprosessi voisi kohdella mitenkään inhimillisesti seksuaaliväkivallan uhria, jos tällä on kertomisen ja muistamisen taakka kannettavanaan.

”Uhrilla on todistamisen velvollisuus. Hänen täytyy olla uskottava todistaja ja pystyä kertomaan tarina, jota hän oikeasti ei voi kertoa eikä muistaa.”

Hast ei ole kovinkaan luottavainen oikeusjärjestelmämme suhteen, mutta onneksi sentään seksuaalirikoslainsäädäntöä kirjoitetaan parhaillaan uusiksi. Yksi merkittävimpiä muutoksia on, että laissa ymmärretään, ettei lapsi voi päättää ryhtyvänsä seksisuhteeseen aikuisen kanssa.

”Se ei tarvitse mitään todisteluja eikä arviointia, vaan se on lähtökohtaisesti mahdotonta. Tämä on merkittävä asia.”

”Ihmeellisintä ja ihaninta on ihan vain seistä eläimen vieressä ja hengittää sen kanssa”, Hast kertoo hevosavusteisesta terapiasta.

Omassa terapiassaan Hast ymmärsi, että jotakin muuttuu heti ensimmäisen väkivaltakokemuksen jälkeen. Sen jälkeen uhrin käytöstä ei voi enää arvioida mitenkään objektiivisesti – varsinkaan lapsen kohdalla.

”Jotakin murtuu silloin, kun kehon rajoja rikotaan. Ihmiseltä viedään jotakin, ja sen jälkeen hän on hirveän paljon alttiimpi väkivallalle.”

Hast selittää, miksi väkivalta toistui: ”Totuin väkivaltaan. Siitä tuli normaalia.”

Väkivallan uhrille pois lähteminen voi tarkoittaa yksin jäämistä. Hän saattaa myös palata tekijöiden luo siinä toivossa, että sillä kertaa häntä kohdeltaisiin hyvin.

”Väkivallan sisään jumiin jääminen yhdistää monia eri väkivallan kokemuksia kuten lähisuhdeväkivaltaa ja kouluväkivaltaa.”

”Totuin väkivaltaan. Siitä tuli normaalia.”

Seksuaalisen väkivallan aiheuttama käsittelemätön trauma sai Hastin oireilemaan teini-iässä monin tavoin. Hänen koulunsa sujui huonosti ja hän oli välinpitämätön itseään ja muita kohtaan.

Jälkeenpäin hän on ymmärtänyt yhteyden kokemansa väkivallan ja käytöksensä välillä.

”Koska minulta oli viety itsemääräämisoikeus omaan ruumiiseeni, minulla oli teini-iässä olo, ettei minua ole olemassa. Yritin olla olemassa olemalla mahdollisimman äänekäs ja näkyvä ja huomionhakuinen.”

Lukiossa Hast muunsi trauman kunnianhimoksi. Hän keskitti kaiken energiansa opiskeluun. Hänellä oli kova kiire saada muut kiinni eikä hänelle kelvannut arvosanaksi kuin kymppi.

Sama tahti jatkui yliopistossa. Hast pyrki opiskelemaan mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Väitöskirjaansa hän teki yötä myöten samaan aikaan, kun perheeseen oli syntynyt kaksi pientä lasta. Vuonna 2012 hän väitteli kansainvälisistä suhteista Lapin yliopistossa.

”Jälkeenpäin olen tajunnut, että käänsin traumaperäisen stressin opiskeluun. Ajattelin, että jos olen kympin tyttö, olen arvokas ja saan olla olemassa.”

Väkivalta aiheena ui myöhemmin myös Hastin akateemiseen tutkimukseen. Hän on tutkinut muun muassa Tšetšenian sotaa ja haastatellut Tšetšeniasta pois lähteneitä ihmisiä. Häntä kiinnosti ihmisten selviytyminen sekä myötätunnon näkyminen sodan keskellä.

”Voi olla, että olen hakenut vertauskohtaa omalle traumalleni siitä, että maailmassa on vielä pahempia asioita. Dissosiaatio voi aiheuttaa myös sitä, että väkivaltaa kokenut ei järkyty mistään hirveyksistä, koska hän on oppinut eristämään tunteensa niistä.”

Nykyään Hast on Taideyliopiston taiteellisen tutkimuksen dosentti ja tutkija Koneen säätiön rahoittamassa militarismin kieltä tutkivassa hankkeessa.

Hän on siirtynyt perinteisestä akateemisesta tutkimuksesta koko ajan enemmän taiteelliseen tutkimukseen ja tekemään taidetta.

Ruumis/huoneet on esseemäinen teos, ja se sisältää paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen. Hast kuvaileekin kirjoittamistaan lukemiseksi: luettu herättää hänessä näkökulmia ja toimii laukaisijana, jonka kautta hän pääsee yhteyteen oman alitajuntansa kanssa.

”Kaikki muu kirjallisuus toimii minulle tukena ja apuna. Teokset ovat vähän kuin seiniä, joista ottaa kiinni. Tuntuu, etten olekaan niin yksin eikä minun tarvitsekaan tietää kaikkea ja kertoa kaikkea, kun joku muu on sanonut asian jo.”

Hän lukee paljon memoir-genreä, yhdysvaltalaisia naiskirjailijoita, jotka kirjoittavat elämän keskeltä lyyristä ja runollista tekstiä. Heitä yhdistää myös se, että he kirjoittavat usein ruumiista ja ruumiillisuudesta. Carmen Maria Machadon In the Dream House toimi tärkeänä inspiraationa, samoin Lidia Yuknavitch, jonka kursseillakin Hast on käynyt.

Suomessa genreä ei juurikaan kirjoiteta. Hast kertoo lukeneensa vastaavaa tyyliä vain Astrid Swanin Viimeinen kirjani -teoksesta.

”Siinä ei pyritä fiktioon, mutta omaelämäkerrallinen tarina pyritään ilmaisemaan kaunokirjallisesti. Kirjan rakenne, muoto ja kieli ovat tosi tärkeitä.”

Hast viittaa lisäksi autoteoriaksi kutsuttuun kirjallisuuteen, jossa otetaan kantaa yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteisiin. Ero Suomessa muodissa olevaan autofiktioon on selvä: autofiktio ei pyri ymmärtämään ja selittämään yhteiskuntaa, mutta autoteoriassa selittävä ja kuvaileva limittyvät. Kuvaileva jättää tulkinnan varaa ja kulkee koko ajan selittävän rinnalla.

Susanna Hast vastustaa ajatusta, että hänen pitäisi mennä eteenpäin elämässä ja päästää traumastaan irti. ”Olen menneen ja nykyisen välimaastossa enkä usko täydelliseen toipumisen eetokseen. Trauma on aina osa minua.”

Hastille oli tärkeää pyrkiä tekemään kirjallisesti korkeatasoinen kirja, mutta ei ainoastaan taiteellisista syistä.

”Se on suojani sille häpeälle, mikä seuraa salaisuuden paljastamista.”

”Hinkkasin tekstiä äärimmilleen, jotta jokainen asia ja sana olisi todella pitkälle mietitty ja harkittu. Halusin myös, että ilmaisu on sellaista, ettei kirjani olisi ainoastaan traumatarina, vaan myös hieno kirjallinen tuotos.”

Hastille romaanista tuli lopulta paljon tärkeämpi kuin hänen akateemisesta tutkimuksestaan.

”Romaani on minun todellinen väitöskirjani. Tein sitä neljä vuotta, ja sen argumentit ovat paljon mietitympiä, hiotumpia ja uskottavampia.”

Suurin muutos kirjoittamisessa oli kuitenkin se, että romaani vapautti Hastin viimein syyllisyydestä.

”Se on se lahja, jonka olen itselleni pystynyt antamaan. Nyt voin sanoa, ettei mikään tapahtunut ollut minun vikani. Häpeää en saa kokonaan pois, sillä se on yhteiskunnallinen ongelma, joka ei ole minun ratkaistavissani.”

Susanna Hast: Ruumis/huoneet. S&S.

Kuka?

Susanna Hast

  • Esikoiskirjailija on syntynyt vuonna 1981 Ruotsissa ja kasvanut Rovaniemellä.

  • Dosentin arvo Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta, Koneen säätiön rahoittama apurahatutkija.

  • Väitellyt kansainvälisistä suhteista Lapin yliopistosta.

  • Julkaissut levyt Hast & Cast: Man State War (2018) sekä Susanna Hast: Soft Is the Sky (2020), joka toimi rinnakkaisteoksena Ruumis/huoneet -teokselle.

  • Asuu Helsingissä miehensä, kahden lapsen ja kahden koiran kanssa.

Lue lisää: Nato-jäsenyys voi tuoda mukanaan uusia ongelmia, mutta sitä ei moni halua kuulla, sanoo poliittisen historian tutkija

Lue lisää: Sodankäyntiä vastustava Susanna Hast hankkiutui ammattisotilaiksi opiskelevien joukkoon ja oli öisen marssin jälkeen valmis ryhtymään sotilaaksi – Nyt hän kertoo, mikä sodassa viehättää

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat