Huippuviulisti pyöritti tuulikonetta ja tempaisi soittimestaan vihlaisevan soraäänen kesken Vivaldin: Rikkoiko Patricia Kopatchinskaja jo liikaa sääntöjä?

Patricia Kopatchinskaja antoi mielikuvitukselle vapaan vallan, ja juuri se on olennaista italialaisessa barokkimusiikissa, jossa oli vähän sääntöjä, kirjoittaa kriitikko Hannu-Ilari Lampila.

Patricia Kopatchinskaja esiintyi vuonna 2019 Bernissä.

2.9. 13:55

Klassinen

Helsingin juhlaviikot. Patricia Kopatchinskaja, viulu, Il Giardino Armonico, Giovanni Antonini, kapellimestari ja nokkahuilu Musiikkitalossa 1.9. – Vivaldi, Francesconi, Movio, Sciarrino, Stroppa, Cattaneo, Sollima.

Antonio Vivaldin konserttojen rakenteet natisivat liitoksissaan ja rajat repeilivät Patricia Kopatchinskajan ja Giovanni Antoninin johtaman Il Giardino Armonico -orkesterin konsertissa.

Ilta alkoi Vivaldin g-molli-konsertolla jousille ja basso continuolle RV 157. Allegro-avaus-osassa Antonini viritti kontrastit heti äärimmilleen. Ritornello-jaksoissa hän sytytti nopealla iskulla ytimekkään rytmimoottorin riehakkaaseen menoon, kun taas laulavat, tempoiltaan venyvät taitteet etenivät hissun kissun, unelmoivan sulokkain vivahtein. Sama taktiikka hallitsi koko Vivaldi-soittoa.

Päättävässä Allegro-osassa paljasjalkainen Kopatchinskaja hiippaili vaaleassa hulmahtelevassa mekossaan ensiviulujen takapulttiin ja rynnisti mukaan dramaattiseen rytmiriemuun.

Konserton lähestyessä loppuaan Kopatcinskaja tempaisi viulustaan vihlaisevan soraäänen. Mitä ihmettä?

Itse asiassa Kopatschinskaja aloitti jo Vivaldin konserton lopputahtien aikana italialaisen nykysäveltäjän Luca Francesconin Spiccato il volo -sooloteoksen levottoman pyrähtelyn, joka päättyi Vivaldin seuraavaan konserttoon johtavaan rauhalliseen ja melodiseen siltaan.

Konsertin tarinana oli Vivaldin ja italialaisen nykymusiikin kohtaaminen ja vuoropuhelu. Oli kehitelty fantastinen sävelseikkailu ja aikamatka, jossa pompittiin 1700-luvun ja oman aikamme välillä. Vivaldin musiikki heijastui tavalla tai toisella modernin italialaismusiikin surrealistisiin sointimaisemiin.

Kopatchinskaja on tunteen hehkulla, taituruudellaan ja taikatempuillaan valloittava viuluvelho. Hän soitti ilmeisesti napolilaisen Ferdinando Caglianon noin vuonna 1780 rakentamalla viululla. Sen laaja sävyasteikko ulottuu salaperäisestä, pehmeästä laulavuudesta räväkkään forteen ja rätisevään tulitukseen.

Konsertin ensimmäinen soraääni oli vielä pieni säikähdys verrattuna siihen, mitä Vivaldin kuuluisassa La Tempesta de Mare -konsertossa tapahtui. Ensiosassa merimyrsky raivosi niin hurjana, että koko soitto ajautui hälyisään kaaokseen.

Lavalla oli tuulikone, jota Kopatchinskaja alkoi pyörittää vimmaisesti. Antonini paukutti puolestaan peltilevystä ukkosen jyrinää. Näiden barokkiteatterin efektien vaikutus oli suorastaan tajuntaa räjäyttävä.

Myrsky-konserton hidas osa kuulosti haaksirikkoutuneen tukahtuneelta valitukselta.

Vivaldin konserttojen improvisoiduissa kadensseissa Kopatchinskaja päästi mielikuvituksensa ja rajattoman taituruutensa valloilleen ja harhaili joskus aivan outoihin, moderneihin sfääreihin, kerran Balkanillekin, ehkä synnyinmaahansa Moldovaan.

Joku voisi kysyä, rikkoiko Kopatchinskaja liikaa sääntöjä. Ei periaatteessa rikkonut. Nikolaus Harnoncourt toteaa kirjassaan Musik als Klangrede (Musiikki sointipuheena), että italialaisessa barokkimusiikissa oli vähän sääntöjä. Idearikkaus oli kaikki kaikessa. Muodolla ei ollut niin suurta väliä, mielikuvituksen vapaudella sitä enemmän.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat