Fanitus näkyy Viikate-yhtyeestä kertovan kirjan sivuilla: Asko Alanen ei löydä bändistä mitään ikävää, mutta ei mitään erityisen kiinnostavaakaan

Valittu näkökulma ei yllätä, sillä tällaisia suomalaiset musiikkikirjat tuppaavat olemaan.

Viikate vuonna 2020: Kaarle Viikate, Ervo Viikate, Simeoni Viikate ja Arvo Viikate.

23.9. 13:24

Tietokirja

Asko Alanen: Viikate – 25 mollivuotta. Like. 278 s.

Tammikuussa 2007 Suomen virallisen albumilistan kärkeen nousi bändi, jonka musiikki ja estetiikka olivat kuin hirtehinen retropainos Visit Finlandin matkailumainoksesta.

Viikatteeksi nimetty yhtye soitti A-mollissa kulkevaa, junttaavien metalliriffien ja kuulaan rautalankakitaran kuljettamaa rock-iskelmää.

Sen teksteissä lyriikka ja komiikka, Helismaa ja Hardwick, kävivät jatkuvaa vuoropuhelua keskenään. Sketseistä tuli suruja ja suruista sketsejä, kun alleviivatun alakuloisiin teksteihin lainailtiin pätkiä esimerkiksi Komisario Palmusta, Studio Julmahuvista ja Tankki täyteen -sarjasta.

Lopputulos oli jotain omaperäisyyden, pastissimaisen leikkaa–liimaa-estetiikan ja rasittavuuteen asti viedyn sisäpiirihuumorin väliltä. Kuin karikatyyri suomalaisesta miehestä, joka pystyy puhumaan tunteistaan vain heittämällä kaiken vitsiksi.

Kouvolalaisten Motörhead-fanien vuonna 1996 perustama ja sittemmin kymmeniä tuhansia levyjä myynyt Viikate on nyt ollut toiminnassa yli 25 vuoden ajan.

Virstanpylvään kunniaksi yhtyeestä on tehty kirja, jonka on kirjoittanut pitkän linjan rockjournalisti, elokuvakirjoittaja, sarjakuvatoimittaja ja Viikate-fani Asko Alanen.

Fanitus näkyy kirjan sivuilla: Alanen ei löydä Viikatteen urasta poikkipuolista sanottavaa, ja silloinkin kun hän sivuaa yhtyeestä kirjoitettuja negatiivisempia levykritiikkejä, hän kuittaa ne ”itsestään kärkevää numeroa tekevien toffeenokkien” kynäilyiksi.

Valittu näkökulma ei yllätä, sillä tällaisia suomalaiset musiikkikirjat tuppaavat olemaan.

Viikate – 25 mollivuotta on perinteinen musiikkikirja siinäkin mielessä, että se kertoo bändistä, joka tekee biisejä, menee studioon, lähtee kiertueelle ja tekee sitten saman uudestaan ja uudestaan. Mitään sen omintakeisempaa tai syvempää muusikoiden elämästä, ajatuksista tai ympäröivästä kulttuurista kirja ei kerro.

Tämä olisi ihan ok, mikäli Viikatteen levyntekoprosessit ja kiertueet olisivat erityisen kiinnostavia. Mutta kun anekdooteissa testaillaan sovituksia studiossa, juodaan viinaa bäkkärillä ja pelataan korttia kiertuebussissa, kyse voisi olla mistä tahansa bändielämäkerrasta.

Se on vähän sääli, sillä Viikatteen jäsenet vaikuttavat sanavalmiilta ihmisiltä. Toisenlaisilla kysymyksillä tai perinpohjaisemmalla kaivelulla Alanen olisi varmasti saanut heistä enemmän irti.

Viikate ei ole ainutlaatuinen tapaus suomalaisella musiikkikentällä, vaan osa 2000-luvun alussa suosioon noussutta, maakuntalaisella mentaliteetilla pelannutta suomenkielistä äijjärock-ilmiötä.

Skenen bändit kuten Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Kotiteollisuus ja Mokoma muokkasivat metallia ja raskasta rockia omiin tarpeisiinsa sopivaksi, ja keräsivät ympärilleen Isäntä- ja Emäntä-paitaisia kuulijoita, joiden pallogrillit kärysivät keikoillakin.

Ilmiö on kiinnostava, mutta Asko Alanen ei tuo Viikatetta tähän ympäristöön. Hän ei syvenny myöskään yhtyeen synnyinpaikkakunnan Kouvolan musiikkielämään, vaikka myöntää itsekin, että betonikaupungin ”henkinen ja toiminnallinen merkitys Viikatteen musiikille” on ollut ”hyvin kattava”.

Parhaimmillaan kirja on silloin, kun Alanen kuvailee asiantuntevasti yhtyeen visuaalista maailmaa musiikkivideoineen, dvd-hassutteluineen ja elokuva- ja sketsisarjaviitteineen.

Kokonaiskuva jää silti ohueksi. Sitä selittänee esimerkiksi se, ettei kirjaan ole haastateltu juuri muita kuin Viikatteen jäseniä. Kommentit vaikkapa kiertuekumppani Kotiteollisuudelta tai kotiseutumentori Peer Güntilta olisivat takuulla tuoneet lisäväriä tarinaan.

Ehkä se olisi ollut harmautta vaalivan yhtyeen tarinassa tyylivirhe.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat