Ihmiset ovat oppineet esittämään itseään kuvissa niin hyvin, että heille eivät kelpaa enää mitkään muut kuin filtteröidyt selfiet

Vaikka kaikista tuli omakuvaajia, kuvattavalla ei ole oikeutta kuvaan itsestään, kirjoittaa HS:n kulttuuritoimittaja Tero Kartastenpää.

Kuvaaja Sakari Piippo kuvasi pääministeri Juha Sipilän vuonna 2015.

3.9. 2:00 | Päivitetty 3.9. 7:01

Sanonta on vanha, mutta se on vaihtanut yhtäkkiä merkitystään: kuva tulee mallin mukaan.

Alun perin se tarkoitti aivan muuta kuin nykyistä mallin ja kuvaajan yhteensulautumaa, jossa kuvan kohde uhmaa fysiikan lakeja digitaalisin konstein kunnes lopputulos tyydyttää.

Kun selaa sosiaalisen median omakuvagallerioita, näkee nopeasti, millaista ilmettä ja asentoa kuvattavat itse pitävät parhaina, millainen filtteri pehmentää sopivasti otsaryppyjä. Ihmiset ovat usein harjaantuneet toistamaan valittua poseerausta nopeastikin, kun kännykän linssi nousee kohti.

Sen sijaan toisen ottama kuva on aina riski. Niissä sanonta ”sellainen kuva, millainen malli” voi tulla todeksi vanhassa merkityksessään. Siinä missä kamera tallentaa toivotut ulokkeet, kuten hiukset, se näyttää myös ei-toivotut: mahan ja finnin. Kaikenlaista materiaalia, jota ei itse haluaisi nähdä.

Suomessa on ollut perinne, jossa lehtikuvaajat yrittivät tallentaa politiikan tylsät kiemurat löytämällä kekseliäitä kuvakulmia. Päättäjien on pitänyt kestää, etteivät he näytä joka kuvassa vaalijulisteiltaan.

Mutta kun valtioneuvoston kanslian valokuvaajana työskennellyt Sakari Piippo alkoi kuvata näkemiään yksityiskohtia, vastaanotto ei ollut erityisen suopea.

Piippo otti Juha Sipilän (kesk) hallituksen aikana lähikuvia ministereiden ilmeikkäistä kasvoista, vinoista kravateista ja yhteisistä jumppahetkistä. (Piippo oli maininnut sivuprojektista esimiehelleen.) Pääministeri Sipilä mutristi suutaan niin iholle rajatussa kuvassa, että sängen epätasaisuus pisti silmään.

Raymond-lehti julkaisi osan kuvista vuonna 2016. Sarja oli hauska ja terävä.

Poikkeuksellinen kuvakokoelma ajoi kuitenkin kanslian noloon tilanteeseen.

Piippoa vaadittiin poistamaan kuvat ja annettiin ymmärtää, että asiaa voidaan ratkoa myös oikeusteitse. Häntä patistettiin allekirjoittamaan sopimus, mistä hän kieltäytyi.

Piippo toi kiistan julkisuuteen ja julkaisi kuvat myöhemmin kirjassa Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä.

Itsen tallentaminen kameralla on muuttunut ”performoiduksi valokuvaukseksi”.

Näin kulttuurintutkija Phillip Auslander kutsuu Marcel Duchampin ja Cindy Shermanin vuosikymmenten takaisia valokuvia, joiden ainoa tarkoitus on näyttää oma esiintyminen kameralle. Tällainen kuva ei ole etäisyyteen pyrkivä tallenne tapahtumasta vaan ”teatraalista dokumentointia”.

Omakuvaajat seuraavat performanssitaiteilijoita, jotka ymmärsivät jo varhain, että esitykset pitää rakentaa tallenteiksi, jotta joku näkisi ne joskus. Esiintyjän päämäärä oli sanoa, kuten folkloristi Richard Bauman tiivisti:

”Hei, katso minua! Olen esillä! Katso, kuinka taitavasti ja tehokkaasti ilmaisen itseäni.”

Potretti on muotokuva henkilöstä. Kun puhutaan omakuvista – englanniksi self-portrait tai ranskaksi autoportrait – voisi käyttää myös sanaa omapotretti.

Filosofit ovat väitelleet siitä, voiko kuva olla potretti vain, jos kohde poseeraa ja tietää olevansa kuvattavana. Olennaista on, että kohteesta, omakuvassa minästä, näkyy jokin sisäinen maailma.

Poseeraus edustaa kuvassa tätä sisäistä olemusta (jos sellaista ylipäätään on olemassa).

Kuolleesta ei voi ottaa potrettia, saati omakuvaa. Sisäinen maailma tarkoittaa omakuvassa halua olla kuvassa ja näyttää se muille.

Kärsivät taiteilijat ovat omakuvissaan pyrkineet näyttämään itsensä mahdollisimman karmeassa tilassa. Lopulta näiden itsestä tehtyjen potrettien päämäärä on taiteilijan nerouden myytin kasvattaminen, taidehistorioitsijat ovat päätelleet. Tätä ihmiset jatkavat omakuvissaan: oman toimeliaan ja kyvykkään maineen kasvattamista.

Nyttemmin, Sanna Marinin (sd) hallituksen kaudella, jokainen poliitikko on vielä enemmän oma puoluelehtensä kuin Piipon kuvaajapestin aikaan.

Eivätkä seuraukset ole aina edustavia, saati demokratiaa edistäviä.

Taitavimmat poliitikot käyttävät Instagramia luodakseen itsestään helposti lähestyttävää mielikuvaa. Katoavien tarinoiden sovellus on hyvä paikka performansseille mutta surkea keskustelulle, saati julkiselle arvioinnille.

Selfie on omakuvan alalaji, spontaani hetkessä otettu kuva, joka jaetaan verkossa. Kännyköiden mukana syntynyttä kuvaa varten ei tarvita teknisiä taitoja, kuten useisiin aiempiin omakuviin. Itsen tutkiminen kuvan kautta ei kuulu vain kuvataiteilijoille.

Jo pienten lasten tapa tehdä omakuvailotulitusta eri suodattimilla ja videosovelluksilla on niin hämmentävän kehittynyttä, että sillä olisi päässyt heittämällä kokeellisen taiteen kaanoniin vielä pari vuosikymmentä sitten.

Selfie on myös kättelyä, kuva verkostoitumisesta. Ei yksittäinen teos vaan metadatalla kuorrutettu sarja toistensa kaltaisia otoksia. Niitä, joissa kaikilla on se sama ilme.

Selfiet ovat kehittäneet ihmisistä mykkäelokuvan ilmeillä reagoivia, keskinkertaiseen hekotukseen tähtääviä humoristeja, Charlie Chaplinin kaukaisia jälkeläisiä. Omasta naamasta tulee yksinkertaisten pohdintojen tausta ja tehostaja, kun sen päälle lisätään kysymys tai tunnustus.

Sosiaalisen median kuvahaasteet antavat tekosyyn tehdä jälleen uusia omakuvia, jotka hyväksytään yleisesti tai niihin jopa yhteiskunnallisen vaikuttamisen nimissä kannustetaan.

Näin kävi, kun bilevideokohuun joutunutta Marinia tuettiin julkaisemalla juhlaselfieitä. Emansipaatio on parhaimmillaan, kun se tapahtuu itse valituilla omilla kasvoilla.

Selfieille on syntynyt useita eri julkisuuden luokkia, joita määrittää oletettu katsoja: onko kuva suunnattu juhlajengille, kollegoille, rakastajalle vai kanssanaurajille.

Biletilit ovat osa samaa kehitystä, jossa tilanteen merkityksellisyys koetaan omakuvaamisen kautta.

Juhlien huipentumaa ei pelkästään tallenneta, vaan se luodaan esiintymällä kameralle: tanssitaan, lauletaan, halataan.

Itsetutkimus omakuvalla on kuitenkin eri asia kuin itsestä otetun kuvan kontrollointi.

Omakuvaaminen on jatkunut niin pitkään, yhä kiihtyen, että se on alkanut vaikuttaa ajatteluun julkisuuden luonteesta. Ihmiset ovat saaneet, tai joutuneet, vuosia määrittämään omaa kuvaansa, eikä muunlainen dokumentaatio itsestä enää käy.

Vielä parikymmentä vuotta sitten lehtien toimituksissa tiedettiin ne pari iskelmätähteä, jotka vaativat saada tarkistaa lehteen menevät kuvat etukäteen.

Sellaiseen ei tietenkään pitänyt silloin eikä pidä nytkään suostua, koska kuvan rajaus – joka alkaa kuvaajan kamerasta, jatkuu taittopöydälle ja toimitusjärjestelmään – on median hallussa. Kuvat eivät voi olla kohteiden ”tekemiä”, omakuvamaisia.

Yhä useammin haastateltavat kuitenkin pyytävät julkaistavia kuvia ”tarkastettavaksi”. Jos kuva ei vastaa omia mielikuvia itsestä, siitä saatetaan valittaa. Epäreiluutta ryhdytään kaiuttamaan henkilön seuraajien toimesta.

Eletään aikaa, jossa julkisuutta pidetään yhä useammin vain näyttelypaikkana itsemäärittelylle.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat