Professori Henrik Meinander sai ensioikeuden Kalevi Sorsan suljettuihin arkistoihin – hartaasti odotettu elämäkerta tarjoaa näkymän ”kansakunnan kakkosen” poliittisen uran tärkeimpiin käänteisiin

Lähtölaukaukset vakavasti otettavalle Sorsa-tutkimukselle.

Indira Gandhi ja Kalevi Sorsa vuonna 1983.

2.9. 0:00 | Päivitetty 2.9. 12:52

Elämäkerta

Henrik Meinander: Kansakunnan kakkonen. Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969–1993. Otava. 416 s.

Hänestä ei tullut Kekkosta. Hänestä tuli ”kansakunnan kakkonen”, joka aika ajoin oli ykkönen.

Näin voisi tiivistää professori Henrik Meinanderin tulkinnan Kalevi Sorsasta (1930–2004), sdp:läisestä valtiomiehestä, joka 1970- ja 80-lukujen mittaan murtautui politiikan pääsarjaan aivan presidenttien Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston kantaan.

Kun Kekkosen aika valtionpäämiehenä täyttyi 1980-luvun alussa, Koivisto valloitti Presidentinlinnan Sorsan nenän edestä.

Tappio oli katkera, mutta Sorsa putosi jaloilleen kuin kissa. Hänestä tuli vuosien 1982–1987 kaksinkertainen pääministeri, jota voidaan luonnehtia aikakauden tärkeimmäksi päivänpoliittisen vallan käyttäjäksi ja – hyvässä ja pahassa – demari-Suomen symboliksi.

Jos Neuvostoliitto ei olisi romahtanut vuoden 1991 lopulla, olisi Sorsan tie kansakunnan ykköseksi ollut leveä.

”Synnyit veturin vislaukseen”, Sorsan isä muisteli joulukuun 21. päivän aamua 1930, jolloin perheen esikoinen Taisto Kalevi näki päivänvalonsa vaatimattoman mökin keittiössä Haapamäellä rautatien kupeessa.

Vanhemmat olivat tavanneet toisensa vain vuotta aiemmin Pohjois-Pohjanmaalla, jonne tuleva isä oli saapunut ratatöihin.

Perhe muutti ratatöiden perässä paikkakunnalta toiselle. Kiertolaiselämä päättyi vuonna 1937, kun isä oli onnistunut hankkimaan itselleen tiemestarin koulutuksen ja työpaikan Joutsan maalaiskunnasta, 70 kilometriä Jyväskylän eteläpuolelta.

Perhe asui Karimäen alueelta vuokratussa kaksihuoneisessa hirsirakennuksessa. Pihapiiriin kuuluivat myös savusauna, puuliiteri ja sikolätti.

Talvi- ja jatkosota rikkoivat elämänpiirin rauhan, vaikkei isä joutunutkaan sotimaan vaan ammattimiehenä hoitamaan linnoitus- ja tienrakennustöitä.

Teini-ikäiseksi varttunut Kalevikin kantoi kortensa kekoon isänmaan hyväksi. Jatkosodan aikaiset sotilaspoikakokemukset vahvistivat synkeää kuvaa Neuvostoliitosta ja sitä ihailevista suomalaiskommunisteista.

Isän sukulaiset vannoivat maltillisen sosiaalidemokratian nimiin. Reformismi vetosi myös nuoreen Kaleviin, joka jäi aatteen pauloihin kesälomalla 1945 Imatralla serkkunsa nurkissa asuessaan ja rautatehtaalla työskennellessään.

Poliittinen herääminen yhdistyi teinivuosille tyypilliseen levottomuuteen. ”Kalen” arvosanat Lappeenrannan lyseossa romahtivat samaan aikaan, kun hänelle jaettiin nuhteita tupakanpoltosta ja uppiniskaisuudesta.

”Myrskyn ja kiihkon” vuodet huipentuivat keväällä 1945 siihen, että Kalevi keskeytti oppikouluopintonsa. Nuorukainen aikoi joko journalistiksi tai merikapteeniksi, koska tahtoi kasvaa kirjailijaksi käytännön lehtityössä tai valtamerillä.

16–17-vuotias poika alkoi elättää itseään pätkätöillä Lappeenrannan teollisuuslaitoksilla ja rakennuksilla.

Ovet paukkuen kotoa lähtenyt Sorsa liittyi Sosialidemokraattiseen Työläisnuorisoliittoon ja osallistui tarmokkaasti sen kulttuuririentoihin kirjoittajana ja näyttelijänä.

Hän ehti hakeutua lappeenrantalaisen demarilehden Kansan Työn toimitusharjoittelijaksi, ennen kuin jatkoi matkaansa Helsinkiin ja Yhteiskunnalliseen korkeakouluun, jossa oli mahdollista syventyä sanomalehtialaan ilman ylioppilastutkintoa.

Sorsan maine poliittisena toimittajana kasvoi pääkaupunkiseudulla, ja vuonna 1956 hänet palkattiin kirjallisen osaston toimittajaksi Tammeen, sosiaalidemokraateille likeiseen kustantamoon.

Myös poliittisia mentoreja ja kummisetiä alkoi löytyä. Heistä merkittävin oli Sdp:n silloinen pääideologi, Kouluhallituksen pääjohtaja Reino Oittinen, joka neuvoi Sorsaa välttämään dogmeja ja pitämään hajurakoa puolueen sisäisiin riitoihin.

Aatteellisen realismin hengessä piti ohjata puoluetta ”kolmannelle linjalle” ja tunnustella suhteita Kekkoseen, Moskovaan ja suomalaisiin kommunisteihin.

Uusi suunta oli välttämätön siitä huolimatta, että Unkarin vuoden 1956 kansannousun kukistaminen verisesti oli järkyttänyt monia puolueen kannattajia, myös Sorsaa.

Kovan linjakamppailun vuosina oli Sorsan onni, että opetusministeriksi noussut Oittinen kykeni junailemaan hänet Pariisiin Unescon pääkonttoriin.

Vuonna 1959 alkanut virkamiespesti tiedettä ja kulttuuriyhteistyötä tukevassa järjestössä muodostui opettavaiseksi. Pariisin vuosien tuliaisia olivat Sorsan kielitaito, sulava esiintymiskyky, riittävä tyylitaju ja oppi siitä, miten kansainvälisissä suhteissa kannatti pelata.

Kun Sorsa palasi vuonna 1965 Suomeen Unescon pääsihteeriksi, Sdp:n kamppailun kiivain vaihe alkoi olla ohi.

Sorsa ei aikaillut vaan teki heti paluun politiikkaan liittymällä takaisin Sdp:hen ja sen Töölön paikallisyhdistykseen. Hän jaksoi puhua pontevasti puolueen foorumeilla, herätellä keskustelua tasa-arvokysymyksistä ja tukea puolueen pysymistä Paasikiven–Kekkosen linjalla, vaikkei suurta henkilökohtaista poliittista läpimurtoa ollut näköpiirissä.

Sattuma puuttui peliin Sdp:n kesän 1969 puoluekokouksessa Turussa: Sorsa nostettiin mustana hevosena puoluesihteeriksi sen jälkeen, kun Sdp:n puheenjohtaja, pääministeri Rafael Paasio oli antanut pakit 13 ehdokkaalle.

Sorsan valinnan taustalta on löydetty tai ainakin tahdottu löytää myös hämäräperäisiä vaikuttimia. Kovimpien väitteiden mukaan kyse oli siitä, että KGB onnistui mestaroimaan vaikuttaja-agenttinsa valtaan.

Meinander ei anna paljoakaan arvoa salaliittoteorioille vaan opponoi tarkasti vastaan: totta kai KGB oli kiinnostunut sovinnonhaluisesta Sorsasta, mutta valinnan ratkaisivat aivan muut asiat. Uusi puoluesihteeri ei ollut saanut kylkeensä poliittisia polttomerkkejä puolueen hajaannuksen pahimpina vuosina niin kuin useimmat muut.

Loppu oli historiaa. Demokraattisesta sosialismista puhuvan Kalevi Sorsan ensimmäinen hallitus muodostettiin syksyllä 1972.

Tie tähtiin oli auki siitä huolimatta, ettei uutta pääministeriä pidetty erityisen jämäkkänä, innostavana tai luontevana poliittisena johtajana sen enempää kuin tiedotusvälineiden suosikkinakaan.

Sorsan sopivan hidas ja juro, mutta määrätietoinen olemus puri Sdp:n äänestäjiin. Vallassa pysymisen kannalta ratkaisevaa oli myös se, että Sorsa onnistui luomaan Kekkoseen niin läheisen luottamussuhteen, että presidentti oli valmis tukemaan useita hänen poliittisia siirtojaan.

Selustatukea Sorsa sai myös Moskovalta ja sen Suomen edustajilta, kuten KGB:n nimimiehiltä Valentin Kossovilta, Viktor Vladimirovilta, Vladimir Stepanovilta ja Feliks Karasevilta. He arvostivat johtavan demaripoliitikon vakaata, suomettuneeksikin kutsuttua ulkopoliittista linjaa ja kylmän sodan liennytykseen tähdänneitä aloitteita.

Mitä Sorsan Moskovan korttiin ja KGB-suhteisiin tulee, Meinander ei edes yritä sanoa viimeistä sanaa. Tämä lienee viisasta, sillä Meinanderin ensioikeudella käyttöönsä saama Sorsan arkisto ei paljasta kuumasta teemasta paljoakaan uutta.

Pitkään suljettuna pidetystä ja nyt tutkimukselle avautuvasta arkistosta nousee esiin hätkähdyttävän useita Sorsalle kiusallisia sananvapaus- ja sensuurijuttuja. Sorsan johdolla puolueen oman lehden tekstejä uudelleenkirjoitettiin ja liian suorasukaisille pilapiirtäjille jaettiin potkuja. Samaan aikaan Yleä, porvarilehtiä ja lehtikeisari Aatos Erkkoa suometettiin hävyttömästi.

Henrik Meinanderin päähuomio kiinnittyy kuitenkin ”kansakunnan kakkosen” poliittisen uran niihin vaiheisiin ja käänteisiin, joita on mahdotonta sivuuttaa kirjoitettaessa aikakauden vallankäytön ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen historiaa.

Tyyli on takuuvarmaa Meinanderia. Kirja etenee hillittynä ja hallittuna, joskus liiankin, mutta aina vakuuttavana ja tasapainoisena.

Kirjoittaja on Suomen ja Venäjän historiaan erikoistunut Helsingin yliopiston dosentti.

Oikaisu 2.9.2022 kello 11.22: Kalevi Sorsan aikana hänen käymänsä koulun nimi oli Lappeenrannan lyseo, ei Lappeenrannan yhteislyseo. Sorsan työharjoittelupaikan nimi oli Kansan Työ -lehti, jutussa luki aiemmin virheellisesti Päivän Työ.

Oikaisu 2.9. kello 12.48: Korjattu pääkuvan kuvatekstin virheellinen vuosiluku. Kuva jossa ovat Indira Gandhi ja Kalevi Sorsa, on vuodelta 1983, jolloin Gandhi vieraili Suomessa. Kuvatekstissä luki virheellisesti vuosi 1986.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat