Helsinki-syndrooma näyttää, mitä voi seurata, kun luottamus yhteiskuntaan horjuu – Peter Franzén tähdittää jännäriä, jossa syytetään valtaapitäviä

Ylivoimaisesti kiinnostavinta kotimaisessa sarjauutuudessa Helsinki-syndroomassa on sen yhteiskunnallinen kehys. Sarja rakentaa tilanteen ja maailman, jossa luottamus instituutioihin ja jaettuun totuuteen horjuu.

Elias Karo (Peter Franzén) kaappaa Helsingin Sanomien toimituksen.

2.9. 2:00 | Päivitetty 2.9. 2:02

”1990-luvun laman virheitä ei pidä toistaa.” Tätä lausahdusta on toistettu senkin edestä. Siihen viitataan myös tuoreessa tv-sarjassa Helsinki-syndrooma.

Lausahdus on tässä kohtaa ihan paikallaan. Jännityssarjan keskiössä ovat Suomen pahimpiin kuulunut talouskriisi, sen aikana tehdyt virheet sekä myös samojen virheiden toistuminen. Tapahtumien taustalla häilyy koronakriisi, toisenlainen isku yksilöiden ja valtion taloudelle.

Isot yhteiskunnalliset teemat henkilöityvät sähkömies-yrittäjä Elias Karoon (Peter Franzén). Tämä tavataan ensimmäisen kerran Helsingin Sanomien toimituksessa. Haalareihin sonnustautunut Karo asentaa jotain toimituksen oviin, kun samalla sanomalehden työntekijät availevat pahvilaatikoita, jotka sisältävät elintarvikkeita ja papereita.

Nuudelipussien ja pankkitositteiden merkitys selviää pian. Karo on asentanut oviin pommit ja vaatii, että toimittajat tekevät jutun hänen perheensä kokemasta, lamaan juontuvasta vääryydestä. Sitä ennen kukaan ei pääse sisään tai ulos.

Oona Airola näyttelee toimittajaa, joka tulee kidnapatuksi.

Kidnapatuiksi jäävät politiikan toimituspäällikkö (Laura Malmivaara), harjoittelija (Tuulia Eloranta) ja pari toimittajaa (Eero Saarinen ja Oona Airola).

Iso osa kahdeksanosaisesta sarjasta sijoittuu Helsingin keskustassa sijaitsevaan Sanomataloon, jossa muun muassa Helsingin Sanomien toimitus sijaitsee. Sanomatalo puolestaan sijaitsee kivenheiton päässä Eduskuntatalosta. Niiden välinen alue on nimetty Kansalaistoriksi.

Kenttäjohtaja (Turkka Mastomäki) tarkkailee tilannetta Helsingin Kansalaistorilla.

Nämä kolme paikkaa saavat edustaa sarjan yhteiskunnallista skaalaa, joka ulottuu päättäjistä lehdistöön ja kansalaisiin. Helsinki-syndrooma sitoo panttivankidraamaan lisäksi pankit, oikeuslaitoksen, virkavallan ja valtioneuvoston. Syytettyinä ovat tahot, jotka tavallisimmin etsivät syyllisiä.

Karon omasta syyllisyyden asteesta käydään köydenvetoa. Tapahtumat sidotaan miehen historiaan, josta kerrotaan takaumin vuodesta 1991 alkaen. 18-vuotias Karo on takaajana isänsä lainahakemuksessa. Perhe pyytää kahta miljoonaa markkaa, mutta pankki tyrkyttää neljää. Ei mene kauan, kun perheen kotia pakkohuutokaupataan.

Sarja hyppii ajassa melko huolettomasti. Alkujaksoissa takaumat rakentavat Karon keissiä ja avaavat päähenkilön persoonaa, mutta loppua kohti hyppelyssä tuntuu olevan kyse lähinnä kerronnan rytmittämisestä.

Sanomatalon juurella kidnappausta setvii joukko poliiseja. Sisäministeriön painostama kenttäjohtaja (Turkka Mastomäki) haluaisi toimintaa ja nopeita ratkaisuja, kun taas neuvottelija (Taneli Mäkelä) haluaa ymmärtää Karon motiiveja ja päästä rauhanomaiseen ratkaisuun. Jälkimmäinen saa taustatukea rikostutkijalta (Antti Luusuaniemi), joka penkoo Karon lähimenneisyyttä.

Taneli Mäkelä esittää panttivankineuvottelijaa.

Penkomaan päätyy pakon edessä myös toimittaja Hanna Raivio (Airola). Karon vaatimaa juttua tehdessään hän seuraa tarinaa oikeudenkäyntipapereiden äärelle ja etsii vihjettä siitä, antoiko pankki lainaa holtittomasti – tai jopa rikollisesti. Entä miten korkealta perheen perikatoon johtanut käsky oikein tuli?

Jännärijuoni ja henkilöiden motiivit jättävät kysymyksiä. Miksi toimittajan puolison kuolema tekisi hänestä erityisen peräänantamattoman? Miten neuvottelijan tyttären ongelmat liittyvät kokonaisuuteen?

Sarjassa toistellaan 90-luvun lamasta aiheutuneiden työttömyys-, konkurssi- ja itsemurhatapausten lukumääriä. Välillä kriisin kertaaminen on paasaavaa ja puisevaa, kuten selitys markan devalvoinnista. Kovin luontevaa dialogia yhteiskunnallisesta pohdinnasta ei synny.

Välillä menneen kriisin penkominen kuitenkin vie mukanaan. Koiviston konklaavi ja sisäpiirin salaiset keskustelut pankkien ja velallisten välisten oikeuskiistojen hoitamisesta taipuisivat jo yksin draamasarjaksi.

Ylivoimaisesti kiinnostavinta kotimaisessa sarjauutuudessa onkin sen yhteiskunnallinen kehys. Helsinki-syndrooma rakentaa tilanteen ja maailman, jossa luottamus instituutioihin ja jaettuun totuuteen horjuu.

Tutkimusten mukaan Suomi on korkean luottamuksen maa, mutta yhteiskunnallista luottamusta mittaavissa raporteissa mainitaan usein, että matalan tulotason vastaajilla luottamus on pienempää. Helsinki-syndrooma tähtää tähän eroon sekä yleisemmin keskusteluun totuudenjälkeisestä ajasta, salaliittoteorioista ja vallan väärinkäytöstä.

Kaappaaja Karo tekee tilanteestaan viraaliksi nousevan videon, joka saa ihmiset barrikadeille. Sarja lainaa ovelasti sekä Convoy-mielenilmausten rekkakuvastoa että mielenosoitusten huudattamista. Mistään romanttisesta vallankumoustarinasta ei ole kuitenkaan kyse – osa osallistujista on vain tempautunut tunnelmaan, viestistä viis.

Tuulia Eloranta näyttelee harjoittelijaa, joka jää myös panttivangiksi toimitukseen.

Helsinki-syndrooma on rikossarja Sorjosen luojana tunnetun Miikko Oikkosen käsialaa. Yhteistyössä ovat olleet mukana kulttuurikanavana tunnettu saksalais-ranskalainen Arte sekä saksalainen yleisradioyhtiö NDR.

Paikallinen väri ja historia eivät varmasti haittaa kansainvälistä levitystä, niin kuin ne eivät tehneet Netflixin tarjontaan päätyneen Sorjosenkaan kohdalla. Yhteiskunnallinen kriisi tarjoaa nykypäivänä tarttumapintaa kenelle tahansa, missä päin tahansa.

Helsinki-syndrooma, Yle Areena. Sarja alkaa TV1:ssä sunnuntaina klo 21.05. (K12)

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat