Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa, sanoo Noora Vallinkoski, joka halusi selvittää syyt miesten ahdinkoon

Koneellistuva ja globalisoituva maailma jätti monille työläismiehille kokemuksen arvottomuudesta. Tästä kertoo Noora Vallinkosken toinen romaani Koneen pelko.

Noora Vallinkoski kertoo, että haastavaa uudessa romaanissa oli hallita sen monimutkaista rakennetta: ”Se välillä zoomaa yhteisöjen yläpuolelle ja taas henkilöiden pään sisään. Se etäisyys oli haastava.”

11.9. 2:00 | Päivitetty 11.9. 8:40

Kirjailija Noora Vallinkoski kertoo pohtineensa haastattelupäivän aamuna syytä sille, miksi toisen romaanin kirjoittaminen oli hänelle henkisesti niin raskasta.

”Koin ahdistusta siitä, miten kapea miehenmalli edelleen on, ja miten vähän mahdollisuuksia on olla mies hyväksytyllä tavalla. Kirjoittaessa mietin, että onko näiden kirjani miesten todella pakko olla näin ahtaalla ja jumissa”, hän kuvailee etävideoyhteyden päässä kotonaan Tanskassa.

Koneen pelko kuvaa köyhien lähiöiden näköalattomuutta, luokkanousun haasteita ja sukupolvelta toiselle periytyvää huono-osaisuutta.

Se jatkaa esikoisromaanin Perno Mega Cityn (2018) teemoissa. Tällä kertaa Vallinkoski kuitenkin keskittyy erityisesti työväenluokkaisiin miehiin, jotka jäävät koneellistuvan ja globalisoituvan maailman jalkoihin uudella vuosituhannella.

Viime vuosikymmenen kuluessa valkoisen työväen ja alemman keskiluokan turhautuminen työmarkkinoiden ailahteluun ja toimeentulon kaventumiseen alkoi kanavoitua erilaisiin poliittisiin protestiliikkeisiin, mikä johti esimerkiksi Donald Trumpin nousuun, Brexitiin, keltaliivien protesteihin Ranskassa ja meillä Perussuomalaisten jytkyyn.

Vallinkoski halusi tarkastella teoksessaan 2000-luvun alkua ja jäljitellä jonkinlaista alkupistettä tälle kasvaneelle tyytymättömyydelle.

Valkoinen työväenluokkainen mies on ollut yhteiskunnalliselta asemaltaan alistettu, mutta nauttii yhä ihonvärinsä ja sukupuolensa vuoksi myös erilaisista etuoikeuksista.

”Mutta tämän päivän maailmassa muutkin ihmisryhmät vaativat samoja oikeuksia”, Vallinkoski toteaa.

Romaanin kertojapäähenkilö on aikuisuuden kynnyksellä oleva Johanna, joka haluaa päästä pois ”Aukosta”, vanhasta teollisuuslähiöstä Turussa. Johannan kautta hänen katonrakentaja-isänsä sekä työttömyyden ja päihteiden kanssa kamppailevan isoveljensä Jeren elämät aukeavat lukijalle.

Työväenluokan kriisi automatisoituvassa ajassa kuvastuu romaanissa koneen ja ruumiin välisenä taisteluna.

”Työväenluokkaisessa maskuliinisuudessa, jos tällaista yläkäsitettä voi käyttää, ruumis on todella keskeinen, koska monissa fyysisissä töissä arvostus tulee sen voiman ja kyvykkyyden kautta”, Vallinkoski kuvailee.

Jos paljon kehoaan käyttävästä ihmisestä tulee vain nappia painava työntekijä, muutos on suuri.

”Millä tavalla työväenluokkaiset miehet voivat sopeutua koneen, automatisaation tuloon säilyttämällä kasvonsa ja säilymällä relevanttina yhteiskunnassa?” Vallinkoski pohtii.

Aiemmin miesvaltaiset työläisammatit ovat nauttineet suhteellisen laajasti yhteiskunnallista arvostusta ja etenkin verrattuna esimerkiksi naisten palveluammatteihin, joita teoksessa käsitellään kauppahallin kahvilassa työskentelevän Johannan kautta.

”Miksi nämä miehet eivät voineet siirtyä töiden loppuessa palveluammatteihin? Minkä takia se on ihan mahdoton ajatus esimerkiksi kirjani miehille?”

Työväenluokkaisen ja alemman keskiluokan aseman muutokseen on liittynyt myös yksi keskeinen ilmiö: rasismin nousu.

”Jos ajatellaan palvelualaa, teollisuusalaa ja muita vastaavia ammatteja 2000-luvun alussa, niin duunarithan olivat ensimmäisiä, jotka kohtasivat työpaikoillaan nämä muutokset. Esimerkiksi siivousalalle tuli paljon maahanmuuttajia ja raksoille virolaisia. He kohtasivat työelämän muutoksen etulinjassa ja ihan konkreettisesti työpaikoillaan.”

Se on voinut Vallinkosken mukaan johtaa epäilyksiin siitä, että työväki korvataan halvemmalla vierastyövoimalla. Ja kun tämän rinnalla suhteellisen lyhyessä ajassa työlinjat koneellistuivat ja tuotantoa siirrettiin halpatyön maihin, syntyi muukalaispelkoa.

”Nämä kun laittaa yhteen, niin voi alkaa ymmärtää ainakin joitain osia siitä turhautumisesta. Se ei näyttäydykään niin ihmeellisenä asiana. Rasismille ei tieteenkään ole koskaan oikeutusta.”

Romaanin isä-hahmo nostalgisoi aikaa, jolloin työelämän ongelmat ratkaistiin työtaisteluilla ja järjestäytymällä. Yksilökeskeisessä maailmassa näiden jonkinlaisiksi korvaajiksi ovat nousseet populistiset liikkeet ja toisaalta terapiakulttuuri.

”Jos esimerkiksi ihminen masentuu huonoista työoloista, siitä että on esimerkiksi raskasta alimitoitusta, epävarmuutta tai nollatuntisopimuksia, niin siihen tarjotaan ratkaisuksi yksilöterapiaa. Tuntuu musertavalta, että kaikki se vastuu, joka oli ennen yhteisön kannettavana, kaatuu yhden ihmisen niskaan kaikkine itsesyytöksineen”, Vallinkoski sanoo.

Tätä yksilökeskeistä ratkaisumallia Vallinkosken mukaan pönkittävät erilaiset sankaritarinat loppuunpalamisesta ja uupumuksen voittamisesta.

Noora Vallinkoski kertoo seuraavansa paljon köyhiin ja lähiöihin liittyvää uutisointia: ”Mielestä ehkä suurin ongelma niisä on yläpuolelta tuleva katse.

Vallinkoskelle on luontevaa puhua romaanistaan yhteiskunnallisten rakenteiden kautta, koska ne on kirjoitettu niin näkyvästi esiin myös teokseen.

”Romaanissa ne laajemmat yhteiskunnalliset kuviot ovat se tarina. Se ei ole mikään kaunokirjallinen mauste, että tässä on tällainen työtön paha poika lähiöstä. Vaan se yhteiskunnallinen asema tekee sen ihmisen.”

”Lähiön pahan pojan” Jeren hahmon kautta romaani käsittelee poikien syrjäytymistä. Suomessakin on tutkittu paljon huono-osaisten perheiden poikien kurjaa koulumenestystä, mikä selittyy esimerkiksi sillä, että työväenluokkaiset pojat kokevat koulun liian feminiinisenä ja keskiluokkaisena.

Myös romaanissa Jere on opetettu halveksumaan sivistystä, olemaan kova jätkä, mutta aikuisuudessa huonoa koulumenestystä ei palkita, vaan osaamattomuudesta tulee eräänlainen ”tuhon tie”, kuten Vallinkoski kuvailee.

Samalla nuorempi sukupolvi on seurannut vierestä, miten heidän vanhempansa ovat uhranneet terveytensä raskaissa fyysisissä töissä, eivätkä ole saaneet vastineeksi luvattua arvostusta ja elintasoa.

”Jeren sukupolvella ei ole enää tällaista illuusiota, että he pystyisivät sen avulla sitoutumaan raskaaseen ja aliarvostettuun ruumiillisen työhön.”

Mitä näille pojille jää jäljelle, on se kysymys, jota Vallinkoski pohtii teoksessaan. Jotkut voivat saada elämänsä käännettyä parempaan suuntaan. Mutta aina jotkut jäävät vanhoihin kuvioihin, jossa tarjolla on esimerkiksi rikollisuudella tienaaminen ja huumeet.

Tytöt tuntuvat pääsevän helpommin pois lähiöistä ja kurjistuvista pikkukylistä. Hän heijasteli omaa luokkanousuaan Johannaan, joka pyrkii hyvän koulumenestyksen turvin yliopistoon. Sekään tie ei ole aina helppo.

Vallinkoski puhuu omalla kohdallaan ”hapuilusta”. Nuoret, jotka tulevat taustoista, joissa koulutus ei ole ollut mikään keskeinen osa elämää, eivät automaattisesti tiedä, mihin koulutukseen hakeutua, mitä vahvuuksia heillä on tai mitä ammatteja on ylipäätään edes olemassa.

”Ja sitten pitäisi vielä kääntää se oma ajatusmaailma sellaiseksi, että voi itse toimia tällaisissa ammateissa. Se on ehkä se suurin hyppy, jonka joutuu tekemään, kun elänyt koko elämänsä toisenlaisten ihmisten maailmassa.”

Vallinkoski kertoo, että on ollut Johannan tavoin todella yksin asian kanssa. ”En ole voinut kysyä vanhemmiltani tukea sellaisiin yksinkertaisiin konkreettisiin kysymyksiin, että vaikka millaisia yliopistojen pääsykokeet ovat.”

Uusi maailma voi myös tuntua vieraalta, kuten hän kuvailee Johannan kohdalla. Luokkaeron tuoma ulkopuolisuuden tunne kytkeytyy johonkin vaikeasti sanallistettavaan: eleisiin, kehonkieleen, äänensävyihin, rentouteen, itsevarmuuteen tai sen puutteeseen.

Omaa taustaa kantaa sisällään. Sitä häpeää ja pelkää paljastuvansa, Vallinkoski kuvailee.

Paljastumisen pelosta ja köyhyyteen liittyvistä tabuista Vallinkoski puhuu myös siinä yhteydessä, mitä tapahtui hänen esikoisromaaninsa Perno Mega Cityn kohdalla.

Useampi ihminen ilmoitti poliisille tunnistaneensa itsensä romaanista. Poikkeuksellinen tapaus eteni oikeuteen asti, mutta asia sovittiin ennen käsittelyn alkamista vuonna 2021. Lopulta Vallinkoski maksoi neljälle asianomistajalle yhteensä 5 500 euroa korvauksia.

Vallinkoski kuitenkin kiisti kirjoittaneensa romaanissaan todellisista henkilöistä tai tunteneensa asianomistajia ja piti rikosilmoitusten tehtailua kiusaamisena.

”Olen sepittänyt tarinoita, istunut itsekseni työhuoneessa ja keksinyt juttuja. Ja nyt ollaan tässä tilanteessa,” hän kommentoi HS:n haastattelussa vuonna 2018.

Lue lisää: Lähiöelämää kuvaava romaani joutui poliisin tutkittavaksi, koska tosielämän lähiön asukkaat tunnistavat siitä itsensä – kirjailija pitää tapausta perusteettomana kiusaamisena

Lue lisää: Kirjailija Noora Vallinkosken on maksettava romaanistaan itsensä tunnistaneille henkilöille yhteensä 5 500 euroa korvauksia

”Se oli todella raskasta aikaa”, Vallinkoski kommentoi nyt.

Mutta samalla tapaus antoi varmuutta siitä, että hän on oikealla tiellä.

”Minulle vahvistui se, että kirjoitan oikeasti asioista, jotka ovat tärkeitä. Jos joudun taistelemaan näiden aiheiden kanssa, niin silloin ne ovat todellakin taistelemisen arvoisia.”

Vallinkoski sanoo, ettei pistäisi lainkaan pahakseen, jos Suomessa kirjoitettaisiin enemmänkin yhteiskunnallista ja luokkatietoista kaunokirjallisuutta.

”Olisi kiva, jos päähenkilö ei aina olisi helsinkiläinen kirjailija”, hän sanoo ja virnistää.

Vallinkoski kertoo, että hänen oli vaikea löytää lähiajoilta sellaista kirjallista perinnettä, johon kiinnittyä. Esimerkkejä löytyi enemmän Ruotsista, joista hän mainitsee Susanna Alakosken.

Esimerkiksi Annie Ernaux ja Édouard Louis edustavat ranskalaisen syvästi eriytyneen yhteiskunnan kuvaamisen perinnettä, mutta myös Pohjoismaissa on hiljalleen nostettu esiin vastaavia omakohtaisia kertomuksia sukupolvesta toiseen periytyvästä köyhyydestä.

Suomessa luokkakuvauksiin saattaa Vallinkosken mukaan liittyä historiallista painolastia.

”Koska yhteiskunnallinen luokkatietoisuus usein yhdistetään meillä 1970-luvun tapahtumiin, niin pystytäänkö sitä edes näkemään tämän ajan ilmiönä, vai tuleeko mukaan taistolaisuuden pelko?”

Jonkinlaista torjuntaa ihmisten mielissä voi aiheuttaa myös hyvinvointivaltion vahva maine. Ilmainen koulutus ja sosiaaliset tukiverkostot tarjoavat jokaiselle mahdollisuuden menestyä, ajatellaan.

”On olemassa mahdollisuuksien maailma ja sitten todellisten olosuhteiden maailma, eivätkä ne aina kohtaa”, Vallinkoski sanoo.

Lopulta kyse on myös kuplautumis-ilmiöstä. Ihmiset eivät enää tunne toisenlaisia todellisuuksia kuin omansa, mikä voi johtaa ennakkoluulojen kärjistymiseen.

”Se, mikä minua ehkä eniten pelottaa nykypäivänä, on se, että on ihmisryhmiä, jotka eivät ole juurikaan ikinä vuorovaikutuksessa toisten tyyppisten ihmisten kanssa. Ja se, että tilaat Woltilla ruoan ja vuorovaikutat ovenraosta sen lähetin kanssa, ei ole sen tason vuorovaikutusta, että tunnet erilaisia ihmisiä töistä tai naapurista.”

Vallinkoski on vakaasti sitä mieltä, että Suomesta voi kertoa ihan samantyyppisiä tarinoita kuin sellaisista maista, joissa luokkaerot ovat syvempiä:

”Jos ajattelee vaikka köyhyyden kuvausta, niin köyhyys on aina hätkähdyttävän samaa. Se aiheuttaa ihmisissä samanlaista näköalattomuutta, ahdistusta ja unelmattomuutta.”

Vallinkoski ei halunnut teokseensa liian yksinkertaistavaa mieskuvaa. Siksi mukana on monenlaisia ja eritaustaisia miehiä: ”Eivätkä työväenluokkaiset miehetkään ole mikään yhtenäinen ryhmä. He ovat yksilöitä, ja minua kiinnosti, minkälaista liikkumavaraa he ovat onnistuneet ottamaan olosuhteista huolimatta.”

Kuka?

Noora Vallinkoski

  • Tanskassa asuva kirjailija.

  • Syntynyt vuonna 1981.

  • Opiskellut mediatutkimusta ja luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa.

  • Julkaissut kaksi työväenluokkaa ja köyhyyttä käsittelevää romaania: Perno Mega City (2018) ja Koneen pelko (2022).

Lue lisää: Näköalattomuus vaivaa taajamaa, jossa kunnollisuus on ihmiselle taakka ja häpeä

Oikaisu 11.9. klo 16.45: Jutussa luki aiemmin virheellisesti, että Noora Vallinkoski on syntynyt vuonna 1986. Hänen oikea syntymävuotensa on 1981.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat