Onko tässä Suomen historian huonoin elokuva?

Työttömästä kirjailijasta kertova Karvat lähtee heti kierroksille, kirjoittaa HS:n kulttuuritoimittaja Miska Rantanen.

Karvat-elokuva vuodelta 1974 on hyvin merkillinen. Kuvassa ohjaaja Seppo Huunonen, Arja Virtanen ja Mikko Majanlahti.

2.9. 14:36

Harva pääsee huipulle eikä kukaan oikein halua olla keskinkertainen. Siksi Suomen kaikkien aikojen huonoin elokuva on tavoittelemisen arvoinen titteli.

Kotimaisten pahnanpohjimmaisten elokuvien listaus on leffanörttien mielipuuhaa, mikä on usein paljon hauskempaa kuin niiden katsominen. Shortlistilla keikkuvat yleensä Ponterosa (2001), Naisen logiikka (1999) sekä Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen (1988). Historiatietoiset voivat pudotella leffat Mullin mallin (1961), Pontevat pommaripojat (1948) ja Julisteiden liimaajat (1970).

Sitten on elokuvat, joista ei oikein osaa sanoa, kuten Seppo Huunosen ohjaama Karvat. Se kertoo työttömästä kirjailijasta Pekka Halmeesta (Mikko Majanlahti), jolta ei onnistu perhe-elämä eikä ura. Hän heittäytyy suhteeseen nuoren Marian (Arja Virtanen) kanssa, jolla on ikävä taipumus murhata satunnaisia sivullisia. Elokuva lähtee heti kierroksille: on kansainvälistä rikollisuutta, salkku täynnä seteleitä, helikopterilentoja, korruptoitunut poliisi – ja ihmevoimat antava superpähkinä!

Kuvassa karvat-elokuvan juliste.

Karvat ansaitsee ykköspalkinnon kilpailusarjassa ”Täysin mahdotonta sanoa mitä seuraavaksi tapahtuu”. Se on merkillinen yhdistelmä komediaa, jännitystä ja muotokokeiluja (kuten stop motion -animaatio parittelevista huiveista).

Elokuvalle ei suuri yleisö aikoinaan lämmennyt ja tuskin niin tapahtuu jatkossakaan. Sitä ei kuitenkaan kannata ohittaa, jos kaipaa, no, elämystä. Joten vastaus otsikon kysymykseen: ei ole. Katsoja on silmäniskunsa ansainnut.

Pikantti yksityiskohta: Karvat perustuu Lionel Whiten jännitysromaaniin Kohti perikatoa, jonka pohjalta myös Jean-Luc Godard teki elokuvansa Hullu Pierrot.

Karvat-elokuva, Yle Areena.

Tavalliset veronmaksajat kertovat huumeiden käytöstään

Oikeista rikoksista kertovan true crimen buumi ei osoita laantumisen merkkejä. Ei mikään ihme, sillä rikollisuus on uusiutuva luonnonvara. Joka aikakaudella on mahdollista rikkoa yhteisön sääntöjä ja toteuttaa ihmisen pimeimpiä puolia.

True crime on kerännyt myös kritiikkiä. Esimerkiksi Katiska-huumejutun toisesta päätekijästä Janne ”Nacci” Tranbergista tehtyä ja televisiokanava Nelosen isosti markkinoimaa podcastia on moitittu huumerikollisuuden glorifioimisesta.

Miksi paisutella, kun voisi pohtia? Riku Siivosen ja Bob Malmin (nimi muutettu) kirja Ihan tavallinen kokaiinikauppias kertoo 44-vuotiaasta Malmista ja hänen aiemmasta elämästään huumeiden käyttäjänä ja myyjänä.

Vuosituhannen alkupuolella Malmin käsien kautta kulki merkittävä osa Helsingissä ja Tampereella nuuskatusta kokaiinista, joka kelpasi niin elokuvaväelle, urheilijoille, duunareille kuin miljonääreille.

Kyllä – kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta mitä pidemmälle teoksessa edetään, sitä enemmän siinä pohditaan huumeiden käyttöä sellaisella filosofisella tasolla, joka puuttuu tyystin suomalaisesta huumekeskustelusta.

Miksi ihminen haluaa muokata mielentilojansa? Milloin lääkkeestä tuli huume ja päinvastoin? Jos porttiteoria pitää paikkansa, miksi Suomessa ei ole miljoonaa narkomaania?

Kirjan punaisena lankana on heroiinikoukussa rimpuilleen Malmin toipumiskertomus, jonka takautumissa käydään läpi hänen henkilöhistoriaansa. Kirjassa myös normaalit huumeidenkäyttäjät – niin rikkinäiset sielut kuin hyvät veronmaksajat – kertovat käytöstään.

Nelonen kuuluu samaan Sanoma-konserniin kuin Helsingin Sanomat.

Riku Siivonen, Bob Malmi: Ihan tavallinen kokaiinikauppias. 188 s. Aula & Co.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat