Näköalattomuus vaivaa taajamaa, jossa kunnollisuus on ihmiselle taakka ja häpeä

Inhorealismin sijaan Noora Vallinkosken teoksen kohdalla pitää puhua jostakin omituisella tavalla hellyyteen vivahtavasta.

Noora Vallinkosken toinen romaani toimii niin kuin kunnon taideteoksen kuuluu: se opettaa vähitellen tavoilleen. Viekoittelee ja vie.

11.9. 2:00

Romaani

Noora Vallinkoski: Koneen pelko. Atena. 359 s.

Eihän tämä ole romaani ollenkaan. Tarjolla on sivulta toiselle vankkaa mietelausetta työläisyyden luisumisesta työttömyysläisyydeksi, näköalattomuuden periytymisestä sekä maskuliinisuuden pakkopaidan tuhoavasta vaikutuksesta niin miehiin itseensä kuin heidän vaikutukselleen altistuviin naisiinkin, lapsia unohtamatta.

Juonen tasolta sanoen: hajanaisia kohtauksia eräästä taantuneesta taajamasta, vailla kerronnan rakenteen häivää. Henkilöt litistyvät havainnollistaviksi preparaateiksi painavien mietelauseiden alle.

Vaan annas olla, Koneen pelko toimii niin kuin kunnon taideteoksen kuuluu: se opettaa vähitellen tavoilleen. Viekoittelee ja vie.

Noora Vallinkosken toinen teos on paitsi romaani myös ehdottomasti onnistunut sellainen.

Rakennekin eli henkilöt jostakin johonkin vievä kehityskulku siihen hahmottuu, sirpaleisena ja paljolti juuri siksi kiehtovana. Lukijan ajatustoiminta aktivoituu, kun henkilökuvat rakentuvat mosaiikin­omaisesti pala palalta.

Kiistaton pää- ja näkökulma­henkilö romaanissa tavataan, taustansa kärpäs­paperi­liisteristä irti räpistelevä nuori nainen, mutta pääosaan nousee kuitenkin koko yhteisö, joka pitkäjänteisesti tuhoaa ihmisyyttään.

Yhteisön sisällä kunnollisuus on taakka ja häpeä.

Vaikka Koneen pelon henkinen maisema tuo päällimmäisenä mieleen ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) veitsenterävät näkemykset nykyisen länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan aineellisesta ja aatteellisesta köyhyydestä, sukulaisuutta löytyy myös kaukaa kirjallisuuden historiasta.

Ikään kuin ”Janten laki” olisi välillä päässyt jo unohtumaan. Vaan ei, se pysyy seurassamme aina. Näin tanskalais-norjalaisen Aksel Sandemosen klassikon Pakolainen ylittää jälkensä (1933) teesitaulu alkaa:

”Älä luule, että sinä olet jotain.”

Kristillisyyden kaunis ajatus viimeisten tulemisesta ensimmäiseksi ei päde mainittujen tekijöiden kaunokirjallisessa suuntauksessa: kännissä mölisevät tai kamoissa sekoilevat viimeiset myös jäävät viimeisiksi.

Kuten Sandemose niittaa: ”Älä luule, että kukaan välittää sinusta.”

Välittämistäkin Vallinkosken provosoivasti Aukoksi ristimästä taajamasta tosin löytyy. Se oireilee vilpittömänä mutta täysin avuttomana.

Esimerkiksi: päähenkilö haluaisi tarjota ainoan ystävänsä lapselle jotakin sellaista, mitä hänen omasta lapsuudestaan puuttui.

”Mutta rakkaus tuntuu ylellisyydeltä. Pelkkä sanan ajatteleminen herättää vieraudentunteen, siitä on puhuttu meillä vain elokuvia ja iskelmiä koskevana tyhjänpäiväisenä huikenteluna tai nolona sentimentaalisuutena.”

Pikkuruista kokoaan rutkasti suuremmassa romaanissaan Kuka tappoi isäni (2022) Édouard Louis näyttää, miten isä oli ehdyttänyt ajatustoimintansa ihan itse jo fyysisen voimansa päivinä. Muuta hänen ei ollut tarvinnut tehdä kuin nielaista patriarkaatin pakottama raa’an miehinen malli olemassaolonsa ohjenuoraksi.

Sellaista hahmoa ei voi loppujen lopuksi pelkästään vihata sen paremmin Louisin teoksen Eddy kuin Vallinkosken opuksen Johannakaan.

Sääliä ja surra kyllä, hiukan rakastaakin. Kenties jopa paljon, jos vain kiintymyksen osoittamiselle olisi jokin väylä.

Koneen pelko loppuu, mutta se jää oivallisen teoksen tavoin kirjoittamaan itseään eteenpäin lukijansa tajunnassa. Siten, että Johanna varmaankin aprikoi mielessään väylää isäänsä, veljeensä ja koko hemmetin Aukkoon lopun ikänsä.

Niinpä inhorealismin sijaan Vallinkosken uutuuden kohdalla pitää puhua jostakin omituisella tavalla hellyyteen vivahtavasta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat