Sota ei lopu rauhaan kasvatus­psykologin esikoisromaanissa

Anu Kolmosen romaani Partisaanivalssi kertoo ylisukupolvisista sotatraumoista.

Anu Kolmonen on oululainen psykologi.

9.10. 14:30 | Päivitetty 10.10. 10:15

Romaani

Anu Kolmonen: Partisaanivalssi. Aviador. 191 s.

Oululaisen kasvatuspsykologin Anu Kolmosen esikoisromaanista Partisaanivalssi tuli ajankohtainen viime helmikuussa, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Kolmonen nimittäin kirjoittaa ylisukupolvisista sotatraumoista.

Teosta lukiessa ei voi olla miettimättä, että sota ei lopu rauhaan, vaan osansa siitä tulevat saamaan vielä syntymättömät lapsetkin.

Partisaanivalssi sijoittuu pohjoisen maisemiin ja Suomen viime sotiin, kuten Katja Ketun Kätilö ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Jylhä ja karu luonto rinnastuvat ihmismieleen, kuten Lappiin sijoittuvissa romaaneissa on ollut tapana Yrjö Kokosta ja Timo K. Mukasta alkaen.

Kolmosen esikoisen tummaa ajan- ja paikankuvausta piristävät veikeät lintuhavainnot: ”kuovi toistelee omaa nimeään utuisen suon yllä” ja ”kapustarinta itkee kevätaamun valossa”.

Partisaanivalssin kansikuvassa on kolme tähkää, kolme sukupolvea. Pateettinen Partisaanivalssi on isoisän lempilaulu, jossa ”synkkään yöhön” lähtevä kehottaa rakastettuaan suutelemaan viljantähkää, ellei hän palaa elävänä taistelusta. Hän lupaa elää ikuisesti tähkäpäissä.

Laulussa ei oteta huomioon sotavammoja.

Mutta Kolmosen romaanissa miehet palaavat sodasta ”jalat ja mieli ontuen”: ”Mihin niistä enhän voi olla, muuhun kö makhaaman ja itkemhän unishan, juoksemhan perkelettä pakhon yö toisensa jäläkhen.”

Naisten on pyöritettävä arkea ja opittava vaikenemaan. Lapset esittävät vain vääriä kysymyksiä ja oppivat häpeämään itseään. Psykologin silmä on tarkka.

Romaanin päähenkilö on Anna, joka etsii turhaan hymyä vanhoista valokuvista. ”Miksi minun piti syntyä idealistisen kommunistipapan ja masentuneen yksinhuoltajaäidin kotiin?” surkuttelee hän.

Ja toteaa myöhemmin, että ihmisellä pitää olla juuret ja siivet. Kolmosen henkilöt ovat kyllä juuriinsa juuttuneita, mutta siipiä ei taida olla kellään.

Anna, ”silmukka naisten ketjussa”, kirjoittaa ensi lehdillä: ”tämä on myös äitini Vapun, mummoni Ainon ja ämmini Irjan tarina”. Toiset kertovat omaa ja sukunsa tarinaa yleiskielellä, toiset omalla murteellaan.

Jokainen muistaa asiat itselleen parhain päin. Ja katkeruus kaihertaa.

Kolmosen käyttämä näkökulmatekniikka toimii hyvin, vaikka Annan osuudet paisuvat teoksen loppua kohden lörpöttelyksi. Ehkä romaani olisi kaivannut vielä yhden kirjoittamiskierroksen, jossa rönsyjä olisi leikelty pois.

Esimerkiksi tarunomaisen Joonaksen rooli ei tässä naisten romaanissa oikein asettunut kohdalleen.

Mutta Anu Kolmonen on kisällinäytteensä antanut. Jatkoa seurannee ja kirjailijan ura on urkenemassa.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan 17. marraskuussa.

Oikaisu 10.10. klo 10.14: Anu Kolmonen ei ole psykologi vaan kasvatuspsykologi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat