Vaikka ei olisi koskaan sekoillut Kalliossa tai perustanut bändiä, pikku­kaupungista Helsinkiin muuttaneet tunnistavat Happoradio-kirjasta ulkopuolisuuden tunteen

Kasvutarina kriitikoiden inhoamasta Happoradiosta on puutteineenkin railakas ja koskettava.

Happoradion perustajat Markku DeFrost ja Aki Tykki tutustuivat toisiinsa vuonna 1991 rippileirin konfirmaatiotilaisuudessa.

29.9. 2:00 | Päivitetty 29.9. 6:24

Tietokirja

Sami Kuusela: Pohjalta – Happoradion tarina. Johnny Kniga. 310 s.

Kokonainen vuosikymmen. Suunnilleen niin kauan Happoradio esimuotoineen yritti päästä pinnalle. Vasta sitten tuli levytyssopimus ja pikkuhitti Pois Kalliosta. Siihen se meinasi jäädä. Piti takoa vielä neljä albumia ennen kuin suosion portit todella aukesivat.

Bänditarinoiden myyttisimpiä osioita ovat ne luvut, joissa ollaan menestyksen kynnyksellä. Lukija tietää, että pian tulee Se Hetki, kun yritteliäisyys palkitaan. Se hetki löytyy myös startup-aktiivi ja toimittaja Sami Kuuselan teoksesta Pohjalta, joka on ensimmäinen Happoradiosta kirjoitettu historiikki.

Kriitikoiden inhoaman bändin albumi Kaunis minä nousi vuonna 2008 myyntilistoille ja vajosi heti – ja alkoi nousta uudestaan kavuten aina ykköspaikalle asti.

Matkaa menestykseen tehtiin lähes kaksi vuosikymmentä.

Matka on yhä kesken. Rockia, indiepoppia ja iskelmää yhdistelevän Happoradion kuuntelumäärät Spotifyssa lähentelevät Apulannan ja Haloo Helsingin lukuja, mutta suuri yleisö on vielä tavoittamatta. Parhaiten tiedetään kappale Puhu äänellä jonka kuulen ja tietenkin laulaja Aki Tykki, ”se pipopäinen kaveri”.

Pohjalta kertoo Happoradion tarinan tähän päivään asti. Jätkävetoiseksi rock-kirjaksi ihmissuhteet, perhekuviot ja vanhemmuus saavat varsinkin loppupuolella yllättävän paljon tilaa. Omimmillaan teos on kuitenkin lajityypin mukavuusalueella kuvatessaan vaiheita ennen menestystä.

Yhtyeen juuret ovat 1990-luvun alun bänditoiminnassa Joensuussa. Menestystä ei tuolloin kertynyt, ja niin soittajat valuivat Helsinkiin töihin ja opiskelemaan. Bändihaaveiden kannalta vastassa oli kirjan mukaan ”tyly mutta kostea” kaupunki.

Helsingin ottaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa kuin kuin Helsingissä ottaminen. Aika kului Kallion kaupunginosan baareissa. Välillä soitettiin iskelmäbändissä. Haahuilua johti ujo lauluntekijä Aki Tykki, jota vielä tuolloin kutsuttiin hänen oikealla nimellään Jussiksi.

Tämä ihana mutta usein myös ahdistava kellumisen vaihe on tuttua monille Helsinkiin muuttaneille nuorille aikuisille. Kestää aikansa ennen kuin pääsee ”piireihin”. Tie saattaa katketa, jos tarjolla ei ole vaikkapa opiskeluun liittyviä verkostoja tai jos alkoholin käyttö riistäytyy hallinnasta.

Kirjassa ei tarkemmin eritellä, mitä ne Helsingin piirit oikein ovat. Kaipa se on Happoradion tarinassa enemmän kielikuva kuin jokin urbaani klaani. Alkusanoissa Kuusela lupaakin, että Pohjalta on sukupolvitarina, jossa muutetaan pikkukaupungista suurkaupunkiin ja yritetään löytää oma paikka. Lupaus pitää. Vaikka ei olisi koskaan sekoillut Kalliossa tai perustanut bändiä, isoon kaupunkiin päätyneet tunnistavat kirjan kuvauksista tutut ulkopuolisuuden tunteet.

Happoradion hidasteena toimi sekin, että yhtye ei tiennyt, minne ja miten asettaa itsensä. Siitä on kirjassa hauskoja kuvauksia. Nouseva yhtye saa kutsun juorulehti Seiskan bileisiin, jossa kaljanjanoiset rokkipojat sitten jurottavat keskenään uusissa Seppälän vaatteissaan.

Teksti etenee kohdettaan kovasti kunnioittaen ja myös kohteensa näköisesti. Välillä kirjoittaja muistaa, että ai niin, tämä ei ole kertomus Happoradion ainoasta päätoimisesta taiteilijasta Aki Tykistä vaan myös tarina bändistä. Houkutus kirjoittaa pelkästään Tykistä ja Tykin menestyskipuiluista on kova, mutta bändiä ei jätetä. Kuten Tykki itse sanoo: ”Happoradio ei sitten muuten hajoa koskaan.”

Haahuilua on sekin, että tekstissä käytetään sekaisin persoonamuotoja minä, hän ja me ja sukkuloidaan krapulakuvauksista biisiesittelyihin ja fanien kokemuksiin. Eksytäänpä välillä yhteiskunta-analyyseihinkin. Lähdetietojen puuttuessa on usein vaikea sanoa, mikä on peräisin kirjoittajan päästä ja mikä muualta.

Tarina hoippuu vaan ei kaadu. Pohjalta on puutteineenkin railakas ja myös koskettava kasvutarina jääräpäisestä bändistä, joka on kuin huomaamatta jättänyt ison jäljen suomalaiseen musiikkiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat