Tuntematonta ja kamalaa ei voi voittaa, ja siksi niitä ei kannata vältellä – Tove Janssonin Kesäkirja on nyt erityisen ajankohtainen

Tove Janssonin rakastettu Kesäkirja esittelee tuntemattoman, hurjan ja kauhean tutussa ja kuoleman elämässä. Siksi 50-vuotias teos ei koskaan vanhene.

Tove Janssonin (1914–2001) Kesäkirjan ilmestymisestä on kulunut 50 vuotta.

10.9. 2:00

Milloin sinä kuolet? lapsi kysyi. Hän vastasi: Pian. Mutta sinuun se ei kuulu vähääkään.

Tove Janssonin Kesäkirjan alussa on varhainen aamu. Sammal maiskuu kosteutta, maan pinta höyryää. Isoäiti etsii tekohampaitaan, ja pieni Sophia haluaa kysyä kuolemasta. Isoäiti on äreä ja ketterä olento, jonka vanhuus on viisautta, mutta myös kolotusta, huimausta, surua ja kapinaa. Hän on perheen ja yhteiskunnan normien yläpuolella.

Sophian äiti on kuollut. Hän leikkii isoäidin kanssa uppoavaa Venetsiaa ja siinä asuvaa äitiä, löytää kuolleen allin, murtautuu rikkaan uuden naapurin salonkiin ja toisinaan itkee, kiroaa, haluaa olla yksin – eikä sitten kestäkään itseään. Hyvin nuori ja hyvin vanha ovat kirjassa samalla tavalla sitkeitä ja oikukkaita, rehellisiä ja haparoivia. Yhdessä he tutkivat rajoja: tutun ja tuntemattoman, turmellun ja koskemattoman, elävän ja kuolleen.

Kesäkirjan ilmestymisestä on nyt 50 vuotta. Teos kiteyttää riemastuttavalla tavalla Janssonin tuotantoa läpileikkaavan filosofian: omalakinen keveys, ilkikurisuus ja tarkkuus osuu aina lopulta kuolemaan, vaaraan ja tuntemattomaan. Aina tulee myrsky tai muu luonnonkatastrofi, jolle ei voi mitään. Aina sen kanssa eletään.

Parhaiten Janssonin maailmassa pärjäävät ne, jotka hyväksyvät todellisuuden arvaamattomuuden. Pikkusieluisuus, ylimielisyys ja toisten kontrollointi kostautuvat, mutta touhottajaa ei nöyryytetä. Ahdistuneet oppivat uutta itsestään ja lakkaavat selittämästä maailmaa pieneksi ja harmittomaksi.

Luonto on kaikessa Tove Janssonin taiteessa keskeinen motiivi. Se kehystää ihmisyyttä, asettaa sille rajat. Lopulta juuri luonto näyttää kuoleman elämässä. Janssonin luontokuvaus on pikkutarkkaa, muttei sievistelevää tai romanttista. Olentojen on hyvä olla metsässä ja merellä, ahdasmielisyyttä edustavat säntilliset puistot ja pensasaidat. Ennen kaikkea luonnolla on oma, jäljittelemätön rytminsä.

Janssonin voisi kuvitella irvistävän strategiapuheelle, joissa luonto on virkistysresurssi tai hiilivarasto. Luonto on lopulta aina hyödykkeellistämisen tuolla puolen. Siksi sitä pitäisi myös kunnioittaa vaarallisena ja vauhkona voimana, ei resurssina tai ekosysteemipalveluna, jota voi käydä tankkaamassa talvilomalla kuin venäläistä bensaa. Kesäkirja ilkkuu metsätyökonetta ja Johtajan uutta huvilaa, jossa kaikki on liian isoa ja naurettavan viihtyisää.

Viisaasti se katsoo myös villiä, hiiriä saalistavaa kissaa, joka ei pidä halailusta, ja jota Sophia onnettomasti rakastaa. Kun kissa lopulta vaihdetaan naapurin pulskeaan ja pehmolelumaiseen, Sophia menee tolaltaan ja vaatii omapäisen kissan takaisin. Lapsen vimmalla ja kohtuuttomuudella väritetty tarina näyttää, ettei rakkaus yleensä valitse viihtyisää tai turvattua, vaan sisältä tuntemattoman, toisen.

Toki Kesäkirja piikittelee myös itseään. Kun saaren perheen mutkaton idylli on luotu ja siihen sopeutumatonta vierasta kaupunkilaislasta, Pipsaa, on pilkattu, isoäiti havahtuu. Hän huomaa, miten sisäänpäin kääntynyttä ja vaikeaa boheemi huolettomuus voi olla.

Pipsan saapuessa saareen isoäiti ja Sophia leikkivät, että kaikkea pelkäävä kultahiuksinen lapsi onkin nimeltään Berenike. He juonivat, miten viihdyttää hemmoteltua lasta, mutta asettuvat samalla hänen yläpuolelleen. Lopulta isoäiti huomaa ”Bereniken” tarvitsevan vain tilaa kaikkien tunteidensa ilmaisuun, myös vihaan ja hurjuuteen. Lapsi piirtää upean, kammottavan kuvan, ja sujauttaa sen isoäidin oven ali.

Tuntematon, hurja ja kauhea ei ole nitistettävissä. Se sijaitsee maailmassa ja etenkin ihmisessä itsessään. Yksilön on usein helpompi nähdä se myrskyssä, tulvassa tai pimeässä kuin sukulaisissaan, yhteiskuntaluokassaan tai peilikuvassaan.

Tove Jansson näyttää, miten lähellä kammottavuus on. Ja miten juuri siksi sen välttely, inho tai kieltäminen ei ole mielekästä. Pahiten kompastuvat ne, jotka näkevät tuntemattoman vain toisissa, arvaamattoman vain etäällä itsestään.

Kesäkirja on ohut nide, jonka voi halutessaan ohittaa omaelämäkerrallisena jaaritteluna saaristolaisporvarillisesta elämästä. Isoäidin hahmo pohjautuu Toven äitiin, Sophia taas veljentytär Sophia Janssoniin, joka nykyisin hallinnoi muumien tekijänoikeuksia. Perheellä oli tunnetusti kesäpaikkansa saaressa, josta myös Muumilaakso ammentaa.

Ylenkatse on yhtä helppoa kuin muumikirjojen kutsuminen vain lastenkirjoiksi tai Janssonin koko taiteellisen merkityksen typistäminen muumihahmon pyöreään pehmeyteen. Kuten muumit, myös Janssonin muu kirjallinen tuotanto näyttää ensin erehdyttävän pörröiseltä ja hajamieliseltä. Äkkiä se kuitenkin keihästää ylimalkaisen lukijan otteeseensa kuin oliivin.

Jansson kehitti muumit ja kirjallisen tyylinsä toisen maailmansodan aikana. Se lienee vaikuttanut vaaran ja arvaamattoman ympäristön käsittelyyn. Jansson sanoi itsekin kaivanneensa synkkään aikaan sadun tuomaa vapautta. Silti Muumipeikon ensiversio – porvoolaisen ulkohuussin seinään piirretty otus – kuultaa läpi hilpeämmässäkin tuotannossa. Muumit olivat ensin ilkeitä ja punasilmäisiä. Mikään ei ole koskaan vain ihanaa.

Vaikka Janssonin kirjojen katse maailmaan usein puree, viiltääkin, ironinen se ei ole.

Ironia nähdään kirjoissa puolustusmekanismina, jolla pelkäävä ihminen peittelee todellisuuden kivuliaita kohtia. Ikonisessa Näkymätön lapsi -muumitarinassa Ninni on muuttunut näkymättömäksi, koska hänen tätinsä on kohdellut häntä niin ironisesti. Ironia on kylmää ja ilkeää, kielellistä vallankäyttöä, jota Janssonin kirjallinen tyyli kuorii maailman mielettömyyden yltä.

Tove Janssonin käsitys tuntemattomasta ja vaarallisesta on jälleen erityisen ajankohtainen. Nyt, kun pelkäämme kansallisvaltion idean murenevan tai vahvistuvan entisestään. Nyt, kun ennätykselliset luonnonkatastrofit, eriarvoistuminen ja väkivalta purevat kiinni ja vaativat lisää. Jälleen kerran on hyvä hetki huomata, miten tuntematon valuu sisään ja menee matkoihinsa. Miten se on aina ollut täällä.

Jansson kuvaa tarkasti kaikkia vuodenaikoja ja niihin kätkeytyvää ajan kulumisen surua. Syksyllä Nuuskamuikkunen lähtee ja muumit menevät nukkumaan. Talvi on julma ja kaunis. Myöskään Kesäkirja ei kerro vain kesästä, vaan vuodenaikojen myötä vanhenevasta, oppivasta ja kompuroivasta ihmisestä, jota luonto koulii. Se on melankoliassaan ja lohdullisuudessaan myös oivallinen kirja pimenevään syksyyn.

Kun pyrstötähti syöksyy kohti Muumilaaksoa, perhe menee tuttavineen luolaan syömään kakkua. Sellaista tyyneyttä ja kepeyttä tarvitaan tuhon muotoilemassa ajassa. Se on taitoa katsoa kuolemaa kohtisuoraan, mutta oikukkaasti.

Kesäkirja (Sommarboken), Tove Jansson, 1972. Suom. Kristiina Kivivuori.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat