Taiteellinen kriisi iski, ja Eila Hiltunen hautasi veistoksensa pihalle: Kauan kadoksissa olleet teokset löytyivät, kun uusi omistaja teki piharemontin

Kuvanveistäjä Eila Hiltusen satavuotisjuhlanäyttely Didrichsenillä tuo nähtäville varhaisia teoksia.

Eila Hiltunen oli hitsaustekniikan edelläkävijöitä. Riikinkukko-teos oli tekeillä vuonna 1958. –  Kuva näyttelyyn liittyvästä julkaisusta.

12.9. 15:31

Joskus piharemontissa voi käydä hyvä tuuri: voi vaikka löytää useampia kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922–2003) varhaiskauden veistoksia piilotettuna maan poveen. Didrichsenin taidemuseon seinälle on ripustettu Herkules, joka on yllättävän hyvässä kunnossa siihen nähden, että se kaivettiin ylös vasta 2019.

”1956 oli huushollissamme eräänlainen supervuosi”, kertoo Hiltusen poika Markku Pietinen. Eila Hiltunen odotti kuopustaan, kärsi raskauspahoinvoinnista ja teki siinä sivussa Ojakkalan-kesäpaikassa 32 kubistista veistosta. Hiltusen äiti sairasteli, Munkkiniemeen rakennettiin taloa.

Veistokset esiteltiin Artekin galleriassa kun Piia-vauva oli kuukauden ikäinen ja Markku kymmenen korvilla. Kritiikki ei ollut ylistävää, itse asiassa varsin nuivaa. Seurasi taiteellinen kriisi.

”Eila ei ehkä ollut itsekään niin innostunut kubistisista veistoksistaan”, Pietinen kertoo. Kubismi oli välivaihe.

Kun edellinen taiteellinen kriisi oli iskenyt, aviomies oli saanut ajaa pakettiautollisen kipsiveistoksia kaatopaikalle. Tällä kertaa hylätyt veistokset kaivettiin Nuottapolun pihamaalle, tai niin ainakin kerrottiin.

Myöhemmin niitä etsittiin useampaankin kertaan, mutta metallinilmaisimesta huolimatta vain yksi teos löytyi. Kun talo myytiin, oli ehtona että maasta mahdollisesti paljastuvat veistokset kuuluvat Hiltusen perheelle.

Vuonna 2019 puhelin soi. ”Siellä oli työmaan vastaava mestari, joka sanoi, että no nyt niitä on löytynyt.”

Nykyinen omistaja oli tehnyt isoa piharemonttia, ja kaivinkoneen kauha oli ehtinyt vääntää tanssija-aiheista veistosta. Valurautainen Kristus ei ollut kestänyt ehjänä. Herkules-reliefi oli pärjännyt paremmin.

Eila Hiltusen veistos Tanssijatar vuodelta 1956.

Täällä ne nyt ovat, Herkules, Kristus ja Tanssijatarkin, joka onnistuttiin suoristamaan.

Kuvanveistäjä Eila Hiltusen syntymästä tulee marraskuussa kuluneeksi 100 vuotta, ja Didrichsenin taidemuseo on tehnyt yhdessä Hiltusen lasten kanssa näyttelyn, joka esittelee Hiltusen pitkää uraa. Näyttely on laajin sitten vuoden 2001, kun Hiltunen oli itse vielä elossa ja museo teki retrospektiivin yhteistyössä hänen kanssaan.

Didrichsenin taidemuseo on näyttelylle luonteva paikka: Hiltunen ja Marie-Louise Didrichsen olivat ystäviä, ja museo oli Hiltuselle vuosien varrella eräänlainen turvasatama – siinä määrin, että siellä pidettiin myös hänen muistotilaisuutensa.

Eila Hiltunen toki tunnetaan parhaiten Sibelius-monumentin tyylikkäänä ja voimakastahtoisena taiteilijana. Didrichsenin näyttely esittelee Hiltusen muitakin puolia, myös varhaistuotantoa, jota ei ole nähty vuosikymmeniin. Niistä kubistiset veistokset ovat hyvä esimerkki.

Moni nuori kuvanveistäjä kävi läpi kubistisen vaiheen1950-luvulla, kertoo taidehistorioitsija Liisa Lindgren. ”Hiltunenhan teki tavattoman mainioita kubistisia teoksia”, hän sanoo. Vaikka hän jätti vaiheen pian taakseen, se oli tärkeä. ”Ne olivat hänelle tie ilmaisun ja muodon vapauteen.”

Maasta kaivettujen teosten lisäksi näyttelyn toinen erikoisuus on Suomessa aiemmin esittelemättömät teokset, jotka on tuotu ”Torresta”; keskiaikaisesta toscanalaistornista, jonka Hiltunen hankki 1960-luvulla kesäpaikaksi ja ateljeeksi.

Nyt Markku Pietinen ja Piia Virtanen – se vauva, jonka Hiltunen lyhyellä kubistisella kaudellaan sai – kulkevat näyttelysaleissa ja museon pihamaalla ja vitsailevat keskenään. Moni teos on tullut näyttelyyn heidän kodeistaan, ja moneen liittyy muistoja. Usein ne liittyvät ruumiilliseen työhön. Äiti oli suuri taiteilija, ja niin aviomiehen kuin lastenkin vastuulle jäivät näppylähanskahommat, kuten Pietinen ja Virtanen niitä kutsuvat.

Piia Virtanen ja Markku Pietinen ovat omien työuriensa ohella hoitaneet Eila Hiltusen taiteellista perintöä.

Kun muu perhe ei liidellyt hänen sfääreissään vaan kantoi huolta arkisista asioista, Hiltunen kutsui heitä ”arkisiksi lattajaloiksi” – vaikka toki oli myös rakastava ja huolehtiva äiti, lapset kiirehtivät lisäämään.

Oli myös henkinen työ.

”Meidän tehtävämme oli kannatella äitiä, toimia isän kanssa puskureina”, kertoo Virtanen. Perhe ei antanut Hiltusen lukea negatiivisia lehtijuttuja, mikä korostui erityisesti Sibelius-monumentin kohdalla. Hanke kohtasi aikoinaan valtavaa vastustusta. Moni kaipasi Sibeliukselle perinteistä näköispatsasta. Abstrakti teos koettiin vähintäänkin Sibeliuksen ja isänmaan häpäisyksi.

”Älkää käyttäkö [Sibelius-]seuran varoja mokomaan rumilukseen, jonka joku humalantilassa oleva valokuvaajan vaimo on suunnitellut”, kirjoitettiin.

Hiltuselle vuosia jatkunut vastustus ja panettelu olivat henkisesti raskaita. (Hiltunen oli elämäntavoiltaan pikemminkin puritaani, joten alkoholisyytökset olivat perättömiä, kertoo Virtanen.) Raskasta oli myös teoksen vuosia kestänyt hitsaaminen kylmässä parakkihallissa Lauttasaaressa. Hitsauskaasujen hengittäminen pilasi Hiltusen terveyden.

Lopulta teos valmistui – ja herätti ihastusta.

”Kun kesällä 1967 ihmiset rupesivat näkemään että mitä siellä puistossa tapahtuu, kritiikki hävisi täysin”, Pietinen kertoo ja kohauttaa olkiaan.

Nykyään Sibelius-monumenttia pidetään yhtenä aikansa merkkiteoksista, ja se on suosittu matkailunähtävyys. Hiltunen itse koki, ettei hänen arvoaan koskaan nähty Suomessa. Niinpä hän suuntasi tarmonsa ulkomaille.

Hiltunen näkikin itsensä ennen kaikkea kansainvälisenä suurten julkisten veistosten tekijänä. Näyttely esittelee sekä toimeksiantoja Persianlahden kaupunkeihin että toteutumattomia suunnitelmia, joita Hiltunen visioi New Yorkin pilvenpiirtäjien yhteyteen.

Pietiselle ja Virtaselle näyttely on yhden aikakauden loppu. Pietinen, humoristi, kutsuu äitinsä jäämistöä ”lopettaneen sirkuksen rekvisiittavarastoksi”. Pietinen ja Virtanen ovat hoitaneet sitä nyt 19 vuoden ajan – siis pitäneet huolta Eila Hiltusen taiteellisesta perinnöstä, oikeuksista ja maineesta tämän kuoleman jälkeen.

Ihmiset tulevat harvoin ajatelleeksi, millainen taakka tunnetun taiteilijan lapseksi syntyminen voi olla: usein se tarkoittaa ikuista velvollisuutta huolehtia vanhemman perinnöstä – ehkä vielä vähillä varoilla.

Ei ole aina mieltäylentävää valvoa esimerkiksi Sibelius-monumenttiin liittyviä tekijänoikeuksia – työlästä ja ankeaa oikeastaan, Piia Virtanen kertoo – lähetellä nyt Kuvastolle selvityspyyntöjä jokaisesta Sibelius-monumentilla koristellusta jääkaappimagneetista, joka netistä löytyy.

Didrichsenin näyttelyssä on myös pienet veistokset Markku Pietisestä ja Piia Virtasesta. Ne asetettiin esille kirjahyllyyn.

Silti Virtasen ja Pietisen anekdooteista kuultaa kunnioitus ja rakkaus äitiä kohtaan. Se tekee joskus raskaastakin työstä tärkeää.

Hiltusella oli myös ajatus, että hänen kuoltuaan Italiaan perustetaan hänen nimeään kantava veistospuisto, Virtanen kertoo. Tytär kysyi, kuka sitä ylläpitäisi. ”No sinä ja Markku!” äiti vastasi – tietenkin. Siihen perikunta veti rajan. Lipputulot olisivat tuskin kattaneet edes murto-osaa puiston kuluista.

”Nykykielellä voisi sanoa, että äiti oli logistinen katastrofi”, Piia Virtanen sanoo. Ei kirjanpitoa, ei työpäiväkirjaa, vaan piironginlaatikot täynnä lippuja ja lappuja, joiden läpikäymisessä oli työtä.

Äidin kuoltua Markku Pietinen teki itselleen listan otsikolla ”Loppuelämän to do -lista”. Sitä perikunta on työstänyt läpi kohta kohdalta, ja lista on vuosien saatossa vain kasvanut.

”Torren” hoitamiseksi Italiaan on tehty yli sata matkaa, tuhansien valokuvien arkistoja on järjestetty ja digitoitu, työskennelty näyttely- ja kirjaprojektien parissa, avustettu museoita, tutkijoita ja huutokauppataloja – kirjoittipa Pietinen vanhemmistaan mainion kaksoiselämäkerrankin, Tulivuori ja marttyyri (Otava, 2012).

Eila Hiltusen satavuotisnäyttely on esillä Didrichsenin taidemuseossa ensi tammikuun loppuun. Hiltusen veistoksia on myös museon sisäpihalla.

Tämä on tällä erää viimeinen näyttely Hiltusesta, jossa perikunta on mukana. Kattava näyttely on ripustettu, katalogi julkaistu. Ihmiset saavat nähdä, mistä Eila Hiltusen taiteessa oli kokonaisuudessaan kyse.

”Nyt meidän aikamme alkaa päättyä, emmekä me halua että omat lapsemme joutuvat kantamaan tätä velvoitetta. Tämä on hyvä päätepiste”, sanoo Piia Virtanen.

”Mutta sen me voimme kyllä varmaan yhteen ääneen sanoa, että äidin vuoksi meidän elämämme on ollut hirveän mielenkiintoista.”

Materian runous – Eila Hiltunen 100 vuotta Didrichsenin taidemuseossa 29.1.2023 saakka.

Kuvanveistäjä Eila Hiltunen

Eila Hiltunen vuonna 1962. Taustalla Sibelius-monumentin luonnos.

  • Syntynyt vuonna 1922 Sortavalassa, kuoli vuonna 2003 Helsingissä.

  • Tunnetaan parhaiten Töölössä sijaitsevan Sibelius-monumentin (1967) taiteilijana.

  • Erikoistui hitsattuihin teräsveistoksiin, joita toteutettiin julkisiin paikkoihin Suomessa ja ulkomailla.

  • Julkisia teoksia muun muassa Montrealissa, New Yorkissa, Berliinissä, Roomassa, Teheranissa ja Jeddassa.

  • Naimisissa valokuvaaja Otso Pietisen kanssa, kaksi lasta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat