Karvalakkiooppera on tasapaksu tarina tärkeästä ja yhteiskunnallisesta aiheesta

Karnevalisointi ei tee kemijokelaisten lähetystöstä kertovasta Karvalakkioopperasta purevaa poliittista satiiria.

Oopperassa esiintyvät Kemijoen entisten lohenkalastajien lisäksi ministerit Mauno Koivisto, Paavo Väyrynen, Johannes Virolainen ja Christoffer Taxell.

10.9. 14:14 | Päivitetty 12.9. 12:51

Nykymusiikki

Tapio Tuomelan Karvalakkiooppera Kansallisoopperan Alminsalissa 9.9.

Kun Kemijoki aikanaan padottiin, monet kalastajat menettivät elinkeinonsa.

Tapio Tuomelan Karvalakkiooppera kertoo vuodesta 1979, jolloin kemijokelaisten ”karvalakkilähetystö” lähti eduskuntaan hakemaan hyvitystä virkateitse – tuloksetta.

Aihe on tärkeä ja yhteiskunnallinen. On selvää, että säveltäjä Tapio Tuomela, libretisti Sami Parkkinen ja ohjaaja Erik Söderblom ovat suhtautuneet siihen vakavasti.

Ei ole mitään syytä pilailla kemijokelaisten ja heidän lähetystönsä kustannuksella. Sen sijaan voi tehdä pilaa kolmen tunnetun ministerin tutu-asuisilla pellehahmoilla ja pitkiin valkoisiin kalsareihin ja valkoiseen aluspaitaan puetulla tutisevalla presidentti Kekkosella.

Jos joku kokee Helsinki-kohtaukset huvittavina, mikäs siinä. Se on yksi merkki Helsinki-vihamielisyydestä, joka elää nykyäänkin.

Karnevalisointi ei tee Karvalakkioopperasta purevaa poliittista satiiria. Ooppera pysyy tasapaksuna, vanhanaikaisena juonioopperana alusta loppuun.

Eivätkä entisen lohenkalastajan Reinon ja hänen vaimonsa Eevin pienet ristiriidat sytytä dramaattista käyttövoimaa tarinaan. Mitäs siitä, jos vaimo aluksi motkottaa miestään saamattomaksi, koska lopussa romanttinen sopu löytyy. Se on kollektiivisen aiheen kannalta päälle liimattu yksilötaso.

Draamaa konflikteineen Kemijoki-aiheesta ei saa tekemälläkään. Kemijokea symboloiva Piija-haamu on myyttinen lisäke, joka vain sotkee yhteiskunnallista tarinaa lyyrisillä huhuilullaan.

Tuomela on taitava nykysäveltäjä. Tässä oopperassa hän on joutunut käyttämään varmaan reunaehdoista johtuen aika konventionaalisia, lähinnä uusklassisia keinoja. Hän on säveltänyt tärkeille roolihahmoilleen pitkiä aariamaisia ja duetto-kohtauksia, jotka eivät tee niistä yhtään mielenkiintoisempia – pikemminkin päinvastoin.

Psykorealismi ei toimi. Kosken kuohut, tehdasmainen rytmimotoriikka ja vaisu romantiikka vaihtelevat.

Naiskuoron innostunut räppäys yrittää vivuta tarinaa omaan aikaamme, ilman varsinaista katu-uskottavuutta.

Tuli ikävä ensimmäisiä karvalakkioopperoita, Viimeisiä kiusauksia ja Punaista viivaa ja niiden vahvoja karaktääreja, maanläheisyyttä, hengen paloa, ristiriitoja, yhteiskunnallista todistusvoimaa ja melodista hehkua.

John Storgårdsin johtamalla Lapin kamariorkesterilla oli riittävästi vaihtelevaa ja aika värikästä soitettavaa. Naiskuoro ansaitsee oman tunnustuksensa. Naiset aloittavat ja lopettavat Karvalakkioopperan valitusvirsillään. Tuli todistettua, että naiset ovat yhteisön jatkuvuutta ja resilienssiä ylläpitävä sitkeä voima.

Arkistofilmipätkät kuuluvat oopperan informatiivisimpaan antiin, ja jotkut puherepliikit puhuvat selvää dokumentaarista kieltä. Nykydramaturgian moninaisia keinoja on sentään hieman käytetty.

Libretto Sami Parkkinen, ohjaus Erik Söderblom, musiikinjohto John Storgårds, Lapin kamariorkesteri. Pääosissa Ville Rusanen, Mari Palo, Hanna Rantala, Samuli Takkula. Tuotanto Kemijoen kulttuurituki ry.

Oikaisu 12. syyskuuta klo 12.50: Korjattu Sami Parkkisen sukunimi. Jutussa oli kirjoitettu Parkkisen sukunimi virheellisesti muodossa Sami Parkkonen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat