”Kaikkein tärkeintä urallani on ollut se, että olen päässyt hyviin porukoihin, saanut tehdä töitä hyvien ammattilaisten kanssa. Se ei ole johtunut siitä, että olisin jotenkin erinomainen, vaan näin on käynyt”, näyttelijä Pirkko Hämäläinen sanoo.

Onnentyttö

Näyttelijä Pirkko Hämäläinen palasi ensi kertaa vuosiin teatterin lavalle, ja yksi ympyrä sulkeutui. Samassa paikassa hän kohtasi aikoinaan puolisonsa.


26.9. 2:00 | Päivitetty 26.9. 10:11

Näyttelijä Pirkko Hämäläinen ei joutunut pitkään miettimään, lähtisikö mukaan Saara Turusen uuteen näytelmään Järjen hedelmät, kun käsikirjoittaja-ohjaaja soitti hänelle vuosi sitten.

”Viime vuosina olen tehnyt paljon kameratöitä, ja koronaepidemian jälkeen tuntui hyvältä palata teatteriin ja tiiviiseen työyhteisöön”, Hämäläinen kertoo kävellessään aurinkoisena syyspäivänä töölöläisiä katuja.

Harjoitukset Q-teatterissa ovat juuri päättyneet ja haastattelupaikaksi on valittu ”vanha kunnon Elite”, joka sijaitsee melkein nurkan takana.

Ennen kaikkea Hämäläistä houkutti kuitenkin yhteistyö Turusen kanssa. Turusen aiemmat työt ovat tehneet vaikutuksen, ja kymmenen vuotta sitten hän jopa pyysi nuoren ohjaajan puhelinnumeron kollegaltaan Elina Knihtilältä, koska halusi kiittää Turusta nähtyään tämän näytelmän Broken Heart Story.

”Saara vastasi jossain Hampurissa tai Berliinissä eikä muistanut koko puhelua nyt, kun aloimme tehdä Järjen hedelmiä”, Hämäläinen naurahtaa, istuu ravintolan loosiin ja tilaa kylmän oluen.

”Olen tässä ammatissa tehnyt jo niin paljon kaikkea, ettei minun tarvitse lähteä mukaan mihinkään, missä en todella halua olla mukana. Teatterin tekeminen on aina vaivalloista ja sitovaa, mutta ajattelin, että jos teatteria, niin sitten juuri tätä.”

”Olen taas tässä projektissa viehättynyt teatterin yhteisöllisyydestä. Siinä on ihmisyys hyvässä käytössä: yhdessä tehdään jotain sellaista, joka jakaantuu myöhemmin myös muille eli katsojille”, tauon jälkeen teatteriin palannut Pirkko Hämäläinen sanoo.

Hetkeä aiemmin Hämäläinen on marssinut tukka tiukalla nutturalla ja asialliseen villatakkiin ja hameeseen pukeutuneena Q-teatterin lavalla.

Järjen hedelmät -näytelmän ensi-iltaan on haastatteluhetkellä vajaat kaksi viikkoa. Työryhmä viilaa esityksen rytmiä ja ajoituksia, mikä tarkoittaa lukuisia toistoja. Kun Hämäläinen poistuu näyttämön vasemmanpuoleisesta ovesta Katja Küttnerin esittämän hahmon kanssa, Ylermi Rajamaan ja Kreeta Salmisen pitää osata avata oikeanpuoleinen ovi tismalleen samalla sekunnilla. Ja sitä ennen näyttämön takana pitää ehtiä vaihtaa vaatteita, kastella tukkaa ja tehdä monenmoista, mitä katsoja ei koskaan näe.

Hämäläisellä, kuten kaikilla ensemblen näyttelijöillä, on esityksessä monta roolia.

Järjen hedelmät on Turusen ”huonetrilogian” viimeinen osa. Sen näyttämökieli on tuttua Tavallisuuden aaveesta ja Medusan huoneesta: koko näytelmä tapahtuu samassa tilassa, ja teoksessa on hyvin vähän repliikkejä.

”Turusen näyttämökieli on siinä mielessä ihanaa, että se antaa mahdollisuuden katsojan omiin assosiaatioihin ja moniin tulkintoihin”, Hämäläinen sanoo. Järjen hedelmien kantaesitys oli Q-teatterissa 21. syyskuuta. Kuvassa Anssi Niemi ja Pirkko Hämäläinen.

Turunen tutkii näytelmissään usein tasa-arvokysymyksiä: tekee yhteiskunnan vallitsevia rakenteita näkyväksi ja asettaa jämähtäneet sukupuoliroolit huvittavaan valoon. Järjen hedelmät -teos keskittyy ruumiin ja järjen hankalaan yhteiseloon ja pohtii, mitä seuraa ruumiillisuuden kieltämisestä.

Harjoituksissa työryhmä ei voinut olla pohtimatta pääministeri Sanna Marinin (sd) tanssivideosta noussutta kohua, joka osoitti, että tietyt asenteet ja oletukset elävät yhteiskunnassamme edelleen vahvoina.

”Julkisuudessa kaikki tuohtuivat siihen tapaan, miten hän tanssi. Olisi ollut eri asia, jos pääministeri olisi twistannut tai pogonnut, mutta se oli liikaa, että hän oli lattialla jalat haarallaan”, Hämäläinen sanoo ja painottaa, ettei sen enempää halua ottaa kantaa asiaan.

”Olen ollut lucky girl”

Järjen hedelmät -teoksen teemoista Hämäläiselle tutuksi nousee erityisesti tyttöjen kasvatus. 1960- ja 70-luvuilla kasvanut Hämäläinen muistaa hyvin, miten tyttöjä opetettiin hillitsemään tunteitaan. Vihaa tai aggressiivisuutta ei saanut näyttää.

Myöhemmin elämässään hän ei koe tulleensa vähätellyksi tai ohitetuksi sukupuolensa takia, mutta muistaa kyllä itse muuttaneensa käytöstään, jotta näin ei kävisi.

”Kun olin valmistunut teatteriskolesta, minulla oli itselläni tarve olla vähän jätkämäinen ja esiinnyin korostetun kovismaisesti, koska olin hyvännäköinen nuori blondi ja pelkäsin, että se vaikuttaisi siihen, miten minuun suhtaudutaan”, Hämäläinen kertoo.

Se oli ehkä turhaa. Hämäläinen nimittäin uskoo, että hänellä on urallaan ollut paljon onnea: hän pääsi heti Teatterikorkeakoulusta valmistuttuaan tekemään suuria klassikkorooleja Turun kaupunginteatteriin, Lilla Teaterniin ja Tampereen teattereihin.

”Olen ollut lucky girl, koska sain töitä, joissa oli mahdollisuus oppia ja kasvaa ja kehittää hyvä ammatillinen itsetunto. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olen päässyt hyviin porukoihin, saanut tehdä töitä hyvien ammattilaisten kanssa. Se ei ole johtunut siitä, että olisin jotenkin erinomainen, vaan näin on käynyt. ”

”Minua kiinnostaa moni muukin asia kuin näytteleminen, esimerkiksi matkustaminen. Maailmassa on niin paljon nähtävää. Isona voisin olla Suomen Joanna Lumley”, Pirkko Hämäläinen sanoo ja nauraa.

Erityisen tärkeä ihminen, jopa teatterin oppiäiti, Hämäläiselle oli ohjaaja Kaisa Korhonen. Korhonen ja Hämäläinen tapasivat, kun Hämäläinen näytteli Anna Kareninaa Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1986.

Sen jälkeen heidän yhteistyönsä jatkui Tampereen teatterin alaisuudessa toimineessa itsenäisessä Musta rakkaus -teatteriryhmässä. Kolmen vuoden aikana ryhmä teki kymmenen näytelmää, Dostojevskia, Strindbergiä, Shakespearea ja muutaman kotimaisen. Mukana oli myös näyttelijä Puntti Valtonen, jonka kanssa Hämäläinen sai myöhemmin kaksi poikaa.

”Kaisa Korhosen kanssa työskennellessäni opin ajattelemaan ennen kaikkea kokonaisuutta, jossa olin mukana ja miettimään, mikä minun tehtäväni ja panokseni siinä on. Se vähensi oman egon kautta ajattelemista”, Hämäläinen kertoo.

Jokaista esitystä, elokuvaa tai sarjaa muistellessaan hän painottaa, että parasta siinä olivat ihanat kollegat.

”Ja näistä kaikista on jo niin helvetin kauan. Jos eläkeikä ei olisi noussut, niin minähän olisin jo eläkeiässä”, Hämäläinen nauraa.

Samalla hän muistaa, että Mika Kaurismäen Arvottomistakin on tänä vuonna tullut kuluneeksi 40 vuotta.

Arvottomia oli ihana tehdä: se oli ikimuistoinen kesä, kun kuvasimme on the road. Monelle meistä se oli ensimmäinen pitkä elokuva, ja sellaiset asiat tietenkin muistaa.”

Matti Pellonpää, Juuso Hirvikangas ja Pirkko Hämäläinen elokuvassa Arvottomat (1982). ”Tapasin Kaurismäet ensimmäisen kerran, kun minua pyydettiin mukaan Akin elokuvakokeiluun. Kuvaaja Tahvo Hirvonen oli kuullut, että Jone Takamäellä on vaaleatukkainen tyttöystävä, joka on juuri päässyt Teatterikorkeakouluun ja osaa ehkä näytellä, joten he soittivat minulle”, Hämäläinen nauraa.

Ehkä hieman yllättäen Hämäläinen sanoo, ettei suhtaudu työhönsä mitenkään intohimoisesti.

”Olen aika mukavuudenhaluinen. Työ on minulle ennen kaikkea ihmisten kohtaamista ja sosiaalinen tapahtuma.”

Hänestä on mahtavaa, että teatterissa kollegat ovat niin eri-ikäisiä. Kun hän aloitti uraansa, hän sai tehdä töitä Lasse Pöystin, Pentti Siimeksen, Marja Korhosen ja Elina Pohjanpään kanssa ja kuunnella heidän tarinoitaan ja muistojaan.

”Nythän olen itse tullut siihen ikään, että Q-teatterin harjoituksissa nuoremmat nauravat sille, että aloitan juttuni usein samalla tavalla: sanokaa heti, jos olen kertonut tämän, mutta…”

Pirkko Hämäläinen sanoo, ettei suhtaudu työhönsä mitenkään intohimoisesti

Mittariin kertyneet vuodet tuntuvat oikeastaan vain kropassa. Vaikka Hämäläinen ui säännöllisesti puolen tunnin matkoja ja pyöräilee, ikääntymistä ei voi olla huomaamatta. Jalkojakin on leikattu nivelrikon takia.

Pari vuotta sitten näyttelijä palkkasi itselleen personal trainerin, jotta tulisi treenanneeksi myös lihaskuntoa.

”On ihanaa, että minun ei tarvitse itse ajatella, mitä tehdään. Liisa käskee, ja minä vain tottelen. On hirveän vapauttavaa antaa jollekin toiselle määräysvalta, sillä tähän asti elämässäni olen huolehtinut niin paljon muista ja muiden hyvinvoinnista.”

Hämäläisen elämänkumppani Kirsti Simonsuuri kuoli kolme vuotta sitten sairastettuaan usean vuoden ajan. Hänen viimeisen elinvuotensa aikana Hämäläinen ei tehnyt lainkaan töitä: hänellä ei ollut siihen voimia, kun hän hoiti puolisoaan. Hämäläinen oli aiemmin hoitanut autistista ja kehitysvammaista poikaansa Akua, ennen kuin tämä pääsi muuttamaan tukiasuntoon.

”Kun lapset kasvavat ja kehittyvät, vanhempien elämä vähitellen helpottaa. Akun kanssa ei niin käynyt. Aku on hyvin aktiivinen heppu, mutta tarvitsee apua päivittäisissä toimissaan”, Hämäläinen kertoo.

Hämäläinen ei kuitenkaan halua korostaa vaikeuksiaan. Akun kautta hänelle on avautunut maailma, johon monella ei ole koskaan pääsyä.

”Käsitykseni ihmisenä olemisen moninaisuudesta on laajentunut. Meitä on monenlaisia, ja ihmisen käyttäytymisen kirjo on ihan rajaton. Käsitys siitä, mikä on normaalia, on minulla aika hämärtynyt.”

”Opettelen sietämään yksinäisyyttä, tyhjyyttä ja ajatusta vanhenemisesta”

Sunnuntaisin äiti ja poika viettävät aikaa yhdessä. Kun Hämäläinen saapuu Akun luo, he kommunikoivat laitteella, jonka avulla Aku voi ilmaista, mitä hän haluaa tehdä. Yleensä hän valitsee ulkoilun, ja parivaljakko lähtee kävelylle Mustikkamaalle. Silloin tällöin koko perhe – Hämäläinen, Aku, tämän veli Ville ja Puntti Valtonen – menevät yhdessä ravintolaan syömään.

Yksin asuminen on kuitenkin elämäntilanne, joka on vaatinut totuttelua.

”Opettelen sietämään yksinäisyyttä, tyhjyyttä ja ajatusta vanhenemisesta. Ne tunteet nousevat pintaan usein sunnuntai-iltaisin, sillä yhteiskuntamme on edelleen hyvin parisuhdekeskeinen.”

Hän on huomannut, että kuusikymppisenä uusia rakkauksia ei niin vain kävele kadulla vastaan. Oikeastaan ihmissuhteet eivät ole kokemuksen ja iän myötä muuttuneet yhtään helpommiksi.

”Tämän ikäisenä miettii myös sitä, mitä pojalleni tapahtuu, kun minä olen kuollut.”

Pirkko Hämäläinen teki upean roolin Auli Mantilan kansainvälisessä Transport-rikossarjassa, jossa hän esitti pankinjohtaja Marianne Rautiaista. Transport on ehdolla parhaaksi fiktiosarjaksi arvostetussa Prix Europa -kilpailussa. Kuvassa myös Antti Virmavirta.

Kun Hämäläinen nyt palasi Q-teatterin näyttämölle, jonkinlainen ympyrä sulkeutui.

Edellisen kerran hän esiintyi siellä Kaisa Korhosen ohjaamassa näytelmässä Eläintarhan huvila 9, joka perustui Kirsti Simonsuuren kirjaan.

Eläintarhan huvila 9 oli hyvin vahvasti omaelämäkerrallinen teos. Näyttelin siinä kirjailijaa, jonka nimi oli Kili. Siitä voi ehkä päätellä kuka hänen vastineensa todellisuudessa oli”, Hämäläinen hymyilee.

”Tapasimme silloin Kirstin kanssa ensimmäistä kertaa. Se oli 14 vuotta sitten syksyllä, aika tarkkaan näihin aikoihin.”

Tunturikadun tiloissa Hämäläinen ei kuitenkaan muistele menneitä tai mieti kuolemaa. Päinvastoin.

”Teatterit on ihania paikkoja muun muassa siitä syystä, että ne ovat niin kaukana kuolemasta. Niissä on vahvasti läsnä ihmisten privaattielämä, roolihenkilöiden elämä ja katsojien energia. Lisäksi kaiken päällä leijuu kaikki siellä aiemmin tehnyt työt. Teatterin lavalla tehdään joka ilta uutta elämää.”

Järjen hedelmät Q-teatterissa 16.12. asti.

Lue lisää: Saara Turusen uutuus­näytelmässä munakello tikittää jo uhkaavasti, sillä 40-vuotiaalla naisella pitää olla joko lapsi tai peruste lapsettomuudelle

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat