Näin tuhoutui saksalainen kulttuuri, muistutti Helsingin kaupunginorkesteri

Helsingin kaupunginorkesteri avasi kauden muistelemalla Richard Wagnerin yhtä huippuhetkeä ja Richard Straussin kuvausta saksalaisen kulttuurin ”lopullisesta tuhosta”.

Lise Lindstrom oli Isolde, Susanna Mälkki kapellimestari ja Stuart Skelton Tristan, kunWagnerin Tristan ja Isolde -oopperan toinen näytös sai konserttiesityksen Musiikkitalossa keskiviikkona.

8.9. 13:21

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa keskiviikkona 7.9. Kapellimestarina Susanna Mälkki, solisteina mm. Stuart Skelton ja Lise Lindstrom. – R. Strauss, Wagner.

Helsingin kaupunginorkesteri avasi syyskautensa yhdistämällä Richard Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan toisen näytöksen ja Richard Straussin Metamorfoosit vuodelta 1945.

Samalla paljastuivat sävellysten yhtäläisyydet ja erot.

Yhtäläisyys löytyy siitä, että kummassakaan sävellyksessä jännite ei purkaudu pitkiin aikoihin tavanomaisilla tavoilla. Wagner sai sen aikaan kuuluisan Tristan-soinnun nerokkaalla käytöllä, ja ratkaiseva purkaus tapahtuu vasta tuntien jälkeen Isolden lemmenkuolossa.

Strauss sai vain 23 jousisoittimella alle puolessa tunnissa hieman samankaltaisen vaikutelman esittelemällä viitisen perusaihetta yhä uusissa valaistuksissa ja yhdistelmissä.

Tristanin loppu on ekstaattinen vapautuminen kuoleman hetkellä kärsimyksen kehästä.

Metamorfooseissa loppu on yhtä karu ja vääjäämätön kuin Jean Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa.

Strauss koki Adolf Hitlerin valtakauden – josta hän taisi yrittää aluksi hyötyä – olleen lopulta Saksan kulttuurin kaksisataavuotisen evoluution ”lopullinen tuho”.

Strauss lainaa Metamorfooseissaan Beethovenin kolmannen sinfonian surumarssia, mikä herättää ajatuksia. Beethoven uskoi aluksi Napoleoniin ja pettyi. Strauss ei välttämättä uskonut Hitleriin, mutta pettymys oli valtava, kun hän näki Hitlerin raunioittaneen Saksan täysin.

Tuho ei ollut lopullinen kuten Strauss kirjoitti, mutta yksi kaari päättyi myös musiikissa. Seuraavan sukupolven modernistit kokoontuivat pian Darmstadtiin ja halusivat aloittaa ”vuodesta nolla”, vaikka sitoutuivat lopulta traditioon itsekin.

Ylikapellimestari Susanna Mälkki ja HKO esittivät Metamorfoosit asiallisen analyyttisesti. Detaljeja nousi hienosti esiin, mutta mukaansatempaavuutta olisi voinut olla enemmänkin.

Suomessa on kuultu vuosikymmenen sisällä ilahduttavan hyviä esityksiä Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperasta.

Esa-Pekka Salonen johti RSO:n konserttiesityksenä hienon Tristanin Juhlaviikoilla vuonna 2012, kun Bill Violan videoteos rikasti kokonaisuutta.

Pinchas Steinberg johti musiikillisesti yhtä hienon esityksen Kansallisoopperassa 2013, vaikka silloinen ohjaus oli keskinkertainen.

Ihan näiden esitysten sfääreihin en nyt päässyt, mikä johtuu myös siitä, että konserttiin mahtui vain oopperan toinen näytös.

Mutta musisointi oli alun pienten hankaluuksien jälkeen hyvää. Monet puupuhaltajat olivat aivan fantastisia tärkeissä osuuksissaan.

Richard Wagner sävelsi oopperakirjallisuuden raskaimpia rooleja Tristanin ja Isolden päähenkilöille.

Tenori Stuart Skelton teki hyvän vaikutuksen Tristanina viime vuonna Aix-en-Provencen festivaalilla.

Musiikkitalon lava ei kuitenkaan ole helppo paikka laulajalle. Kun hän suuntasi laulunsa hieman sivusuuntaan istumapaikastani, mehevin sointi tuntui karkaavan ulottuviltani.

Ongelma väheni hetki hetkeltä. Lopulta laulu tuntui kantavan tältäkin lavalta yhtä kauniisti ja vaivattomasti kuin viime vuonna.

Isoldeksi HKO:n piti saada ensiksi itse Nina Stemme ja sitten Michelle DeYoung. Lopulta roolidebyyttiinsä ilmoitettiin amerikkalaissopraano Lise Lindstrom, jolla sinänsä on vankka Wagner-tausta.

Lindstrom oli epätasainen, mutta kiinnostava Isolde. Korkeimmissa sävelissä hänellä on trumpettimainen, kaiken läpäisevä sointi. Alemmassa rekisterissä hän oli vähän vaisu Stemmeen ja muihin huippuihin verrattuna.

Muutama vaaran paikka selvitettiin jokseenkin kunnialla, ja vähitellen hieman heittelehtivä ilmaisu alkoi löytää linjakkuutta.

Toiseen iltaan oli hyvät mahdollisuudet parantaa tästäkin. Torstain esitys luvattiin välittää myös HKO Screen -palvelussa.

Mezzosopraano Jenny Carlstedt on soinniltaan yhä nuorekkaan lyyrinen Brangäne-palvelijatar. Parhaiten hänen puhdas sointinsa kantoi istumapaikalleni, kun hän esitti varoituksiaan ylimmältä parvelta lemmenleikkeihin antautuneelle pääparille.

Kuningas Marken pettymystä kuvaavan monologin lauloi Brindley Sherrat älykkäästi ja linjakkaasti. Sherrat oli näyttelijänä uskottava myös konserttiesityksessä ja toi tekstiä ehkä selkeimmin esiin.

Markus Nieminen (Kurwenal) ja Roland Liiv (Melot) tekivät tämän näytöksen lyhyet osuutensa mallikelpoisesti.

Esitysjärjestystä jäin miettimään. Kun Metamorfoosit päättää kaaren, jonka Wagner osaltaan aloitti, miksi se kuultiin ensin?

Pelkkä Tristanin ja Isolden toinen näytös jää tietysti kesken, kun oopperan loppua ei kuulla. Olisiko Metamorfoosit ollut koskettavampi karuna jälkinäytöksenä konsertin lopussa?

Ratkaisu olisi ollut epätavallinen. Mutta kenties kiinnostavampi.

Lue lisää: Verdi vai Wagner?

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat