Anna Englundin virkistävä esikoisromaani näyttää, miten valtavasti rohkeutta itsensä löytäminen vaatii suvaitsemattomissa oloissa

Anna Englundin esikoisromaani Lautapalttoo sijoittuu vuoteen 1931, jolloin Pohjanmaalla ruumisarkkuihin toppauksia ompelevan Elenan elämään saapuu uuden ajan nainen.

Anna Englund piirtää herkällä kynällä esiin henkilöidensä sisimmän.

17.9. 13:30

Romaani

Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala. 227 s.

Ei pidä antaa nimen hämätä. Lautapalttoo on asenteiltaan modernia kirjallisuutta.

Museolta maistuvan nimen lisäksi myös siitä huolimatta, että se sijoittuu vuoteen 1931, jolloin Pohjanmaan rannikkopitäjässä kuljettiin enimmäkseen jalan tai hevosella.

Siellä vanha emäntä kuokkii nauriita pellosta. Aikamiespoika ja miniä jatkavat suvun varsinaista elinkeinoa, joka syntyy kuolemasta. Mies veistää ruumisarkkuja, nainen ompelee niiden sisään toppaukset.

Kun kuvioon saapuu uuden ajan nainen Helsingistä, mieleen nousee voimakas aavistus siitä, miten tämän tämän kaiken täytyy päättyä. Ehdokkaita palttooseen laitettavaksi tosin näyttäisi piisaavan useampikin.

Kohtalodraama.

Ai että! Onpa virkistävä uutuus debytanttien omasta elämästä terapeuttisiin tarpeisiin koko lailla suoraan ammentavan kotimaisen romaanivyöryn keskellä. Sentään vielä kunnolla etäännyttäenkin syntyy esikoisteoksia.

Anna Englund (s. 1980) on kustantajan tiedotteen mukaan työskennellyt pitkään liikunnan parissa ja mukana valokuvaan, performanssiin sekä video-, ääni- ja käsitetaiteeseen keskittyvässä Kolme-kollektiivissa.

Niistä valokuvaus nousee merkittävään osaan hänen romaanissaan. Helsingistä saapuva Lydia näet on valokuvaaja, mikä edustaa arkkuja vuoraavalle Elenalle liki käsittämätöntä tapaa elää elämäänsä ja tulla toimeen.

Kuten kaikki muukin Lydiassa. Ja silti Lydia ensi katseesta lähtien vaikuttaa Elenasta tutummalta kuin kukaan muu. Läheisemmältä kuin oma aviomies, jonka kanssa kuitenkin aika tyytyväisenä on saanut elellä, vaikka kerran kenties vallinnut kiintymys on luisunut vain yrityksiksi jatkaa sukua.

Lähentyä naista ei kuitenkaan voi, sillä pienessä yhteisössä mikään ei jää salaan. Avion ulkopuolinen suhde veisi käräjille. Ja jos vielä naisen kanssa, taatusti yleisen ivan ja hyljeksinnän eläväksi ruumiiksi.

”Mitä enemmän hän yritti olla ajattelematta Lydiaa, sitä voimakkaammin ihon alla kutisi, se oli kuin pirun riivaus mutta tuntui Jumalan kosketukselta.”

Voisikohan Elena millään tekosyyllä päästä käymään Lydian luona Helsingissä?

Rakkaus kun kuitenkin on maailman kaunein asia. Eikä se kerta kaikkiaan voi olla rikos.

Tai vaikka olisikin.

Lautapalttoo näyttää, miten valtavasti rohkeutta itsensä löytäminen sekä varsinkin toteuttaminen vaatii suvaitsemattomissa oloissa. Muita syitä Elenan uskallukselle Englund ei anna kuin sen, että muuta vaihtoehtoa hänellä ei ole. Sisäinen pakko.

Päätarinaa paikoin tauottava takautumalinja tuo kauniisti esiin sen, miten mahdottomatkin umpisolmut aukeaisivat, jos vain ihminen tekisi toiselle niin kuin hän haluaisi itselleen tehtävän.

Se on äärettömän yksinkertaista ja silti lamauttavan usein kovin vaikeaa, niin 1930-luvulla kuin nyt. Siten Lautapalttoo ei jää pelkästään historialliseksi romaaniksi niin sanotusta toiseudesta Tulenkantajien aikaan. Taas kerran ikkunoiden avaajat Eurooppaan kiinnostavat nuorempia polvia.

Anna Englund piirtää herkällä kynällä esiin myös sivuhenkilöidensä sisimmän. Ei ripaustakaan aloittelijan hapuilua saati äänen etsintää.

Romaanin asetelma toki on teatraalinen niin kaupungin ja maaseudun, tiedon ja tietämättömyyden kuin kokemuksen ja kokemattomuudenkin vastakkain­asetteluineen. Vai pitäisikö sanoa että viihteellisen helppo.

Lydia tuntee ihmeelliset berliinit yöpuolineen, taiteet, viinit, viihdykkeet ja muut ”avioonkelpaamattomat”, kuten ajan termi kuului.

Elena sen sijaan tietää vain ompelemisesta ja kuolemisen käytännön seikoista. ”Hän oli joskus laulanut kirkkokuorossa ja hiihtänyt kilpaa koulussa, siinä se.”

Kenties päinvastaisista suunnista tulijoiden yritystä yhteen olisi voinut sommitella laveamminkin kaarin. Vaan kehitysromaanit ovat erikseen, Lautapalttoo dramatisoi menemään elokuvan tavoin.

Olennaisinta sen tarinassa taitaa kuitenkin olla se, että yhteisinä hetkinä luvattoman suhteen molemmat osapuolet kokevat avartuvansa. Siis myös se, joka avaa toiselle maailmaa.

Otan romantisoivan vapauden tulkita Englundin teosta niin, että kumpikin heistä muuttuu peruuttamattomasti.

Ja mikä vielä parempaa, niin muuttuvat muutkin keskeiset henkilöt. Mikä puolestaan johtaa ylevään ajatukseen siitä, että yhteisen maailmamme ei tarvitse olla paha.

Jollain merkillisellä ja samalla hyvin arvokkaalla tavalla Englundin opus onnistuu olemaan optimistinen lankeamatta lapsekkaaseen toivoon. Loppukohtaus tosin hiukkasen hymyilyttää vanhakantaisuudessaan; kuin kantautuma peräti Aleksis Kiven Nummisuutareista saakka.

Kun Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva ilmestyi vuonna 1998, sitä kiitettiin rohkeudesta. Miesten­välisyys ei juuri kuulunut suomenkieliseen proosaan.

Aika lailla pinnan alla sai lymytä myös naistenkeskisyys.

Onneksi Lautapalttoon kohdalla ei enää tarvitse puhua rohkeudesta, sillä erilaisuus ja poikkeavuus – törkeät uloslyöntisanat – kuuluvat menneisyyteen.

Välttämättömyydestä kyllä: oikeus elämänuskoon kuuluu kaikille. Kuten kuuluu myös Englundin ahdistuksen mustilta koskettimilta kauneuteen nouseva kirja.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan 17. marraskuuta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat