Omasta uupumuksestaan avautunut Tommi Kinnunen teki 1940-luvun opettajan koettelemuksista romaanin, jonka mietinnät tuntuvat ajankohtaisilta

Kinnunen tarjoaa mureaa karjalanpaistikirjallisuutta: hampaita saa käyttää, mutta sulattelu käy helposti.

Opettajan epäkiitollinen osa on tuttu lukion äidinkieltä ja kirjallisuutta opettavalle Tommi Kinnuselle, joka on kertonut julkisesti sairastumisestaan työuupumukseen. – Kinnunen kuvattiin uupumuksesta kertovaan haastatteluun, joka julkaistiin HS.fi:ssä marraskuussa 2021.

17.9. 11:21

Romaani

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY. 287 s.

”Kukaan ei ymmärrä, miten paljon työtä on vaatinut se, että kaikki sujuu mutkattomasti”, opettaja Elna Suorajärvi pohtii Tommi Kinnusen (s. 1973) romaanissa Pimeät kuut.

Mutkattomuuden illuusio on myös Kinnusen huikean suosituissa historiallisissa romaaneissa. Niiltä on voinut hänen esikoisestaan Neljäntienristeyksestä (2014) lähtien odottaa luotettavan jämerää ja herkkävireistä proosaa.

Kirjoissa kuvailut on veistetty varmoilla liikkeillä, taustoja valotetaan ilman turhaa hötkyilyä. Ihmistä kuunnellaan ja ymmärretään. Ne ovat mureaa karjalanpaistikirjallisuutta: hampaita saa käyttää, mutta sulattelu käy helposti.

Kinnusta kiinnostavat Suomen historian suuren kaaren varjosta löytyvät kertomukset. Pimeät kuut on jälleen vahvan naispäähenkilön kautta kerrottu pala suomalaista menneisyyttä. Tarkalleen eletään jatkosodan jälkeistä jälleenrakennusaikaa.

Elokuusta 1947 alkava romaani kertoo kymmenestä kuukaudesta eläköitymistä odottavan kansankynttilä Elna Suorajärven elämässä. Väkivaltaisen siskonsa Sallin kanssa lopullisen välirikon tehnyt Suorajärvi tarttuu pestiin, joka vie hänet Niemen kouluna tunnettuun parakkiin lähellä Neuvostoliiton rajaa.

Lähtökohdat työskentelylle ovat surkeat. Yhden luokkahuoneen ja opettajan asuintilan käsittävästä rötisköstä puuttuvat lähes kaikki koulutarvikkeet ja kirjat. Homekin haisee.

Sota on rikkonut niin kotiin synkästi muuttuneina palanneet miehet kuin lentokoneen äänistä panikoivat oppilaatkin: ”Millaisiksi aikuisiksi nämä kasvavat, kun lapsuuden muistot ovat pelkkää menetystä?”, kuuluu Kinnuselle tyypillinen tulevaisuuteen kurkottava kysymys.

Kinnusen edellinen Ei kertonut katuvansa (2019) oli juonenkuljetukseltaan hieman kaavamainen. Norjan vankileiriltä palaavien lappilaisnaisten matkakertomus kääntynee vaivattomasti elokuvasovitukseksi tutun oloisesti ripoteltuine jännitysmomentteineen.

Pimeät kuut on kerronnaltaan edeltäjäänsä rentoutuneempi ja siten kiinnostavampi. Kappaleet, joissa Elna esimerkiksi joutuu saattamaan miinaan astunutta naista järven yli tai vahtimaan hänelle sysättyä vauvaa ovat osuvia välähdyksiä juuri päättyneen sodan jälkeisestä hämmennyksestä.

Suorajärven luottamus omaan opettajan ammattitaitoonsa pysyy koettelemuksista ja epäilyksen hetkistä huolimatta vahvana.

Kurjuuden keskellä myös opettamisen ja oppimisen ilo saavat kukkia. Kinnunen tavoittaa koulupäiviä kuvaavissa kappaleissa uskottavasti takavuosien pedagogiikan.

”Väsyneille” omistettu Pimeät kuut käsittelee opettajan ammatin kautta ikääntymistä, eletyn elämän aikana tapahtuvia muutoksia. Uudet oppilasjoukot tulevat ja menevät kevät- ja joulujuhlineen, samalla kun oman kehon haurastuminen muistuttaa ajan vääjäämättömästä kulusta.

Kuusikymppinen Elna sairastaa, ehkä MS-tautia, ja joutuu lepäilemään luokkahuoneeseen raahaamallaan hetekalla kesken oppituntien.

Joskus Suorajärvi valvoi öitä ratkoakseen jokaisen lapsen omia ongelmia ja kulki ”puhumaan järkeä kirjantietoa pelkääville isille ja ihmisiä kaihtaville äideille.” Vuosien aikana idealismi on hänestä karissut. Oppilaiden piirroksissa tärkeintä on se, että kuvan on ylipäätään saanut tehdä, Elna pohtii ennen kuin tuuppaa ne selaamatta takkaan.

Hän ei ole opettajana mikään tsemppaava myötäeläjä, vaan tekee työnsä niin hyvin kuin pystyy – ja sillä selvä. Suorajärvi ei jaksa enää yhtään ylimääräistä emotionaalista työtä, ”hellimistä ja hoivaamista”, jota erityisesti naisopettajilta vaaditaan.

”Ei opettajan tarvitse pitää lapsista, niin kuin myyjän ei tarvitse pitää kauppahuoneensa asiakkaista”, kuten Kinnunen mainion koruttomasti asian ilmaisee.

Viimeinen pisara Tommi Kinnusen itsensä jaksamiselle oli korona-aika ja etäopetustyö.

Romaanin opetustyötä koskevat mietinnät tuntuvat ajankohtaisilta: odotukset ovat kohtuuttomia, resurssit liian pieniä, luokkakoot liian suuria. Samalla opetuksen tasosta ei tahtoisi tinkiä, vaikka opettajilla ei mitään Hippokrateen valaa olekaan.

Pimeät kuut on kirjoittajalleen henkilökohtainen teos. Elnan hahmoon Kinnunen on kertonut ottaneensa vaikutteita isotädistään, joka piti viimeiset vuodet kantaa opettajan asunnosta luokkahuoneeseen.

Opettajan epäkiitollinen osa on tuttu lukion äidinkieltä ja kirjallisuutta opettavalle Kinnuselle, joka on avautunut kertonut julkisesti sairastumisestaan työuupumukseen. Viimeinen pisara jaksamiselle oli korona-aika ja etäopetustyö.

Yhtä lailla poikkeusaikaan sijoittuva Pimeät kuut -romaani on jälleen varmaa työtä tekijältä, joka saa parhaassa mielessä kirjallisuuden vaikuttamaan helpolta. Ei ihme, että hänen kirjansa löytävät arvostavia lukijoita niin Finlandia-raadeista kuin huoltoasemien pokkarihyllyiltä.

Lue lisää: Kirjailija Tommi Kinnunen uupui lukion opettajan työssä – nyt hän kertoo, mikä kaikki nykyajan lukiossa mättää

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat