Pelotonta rajuutta, röyhkeää romanttisuutta ja purkautuvaa voimaa

HKO:n solistina huikeasti esiintynyt Leila Josefowicz rikkoi totunnaisuuksia ja loi lisää happea konserttisaliin.

Helsingin kaupunginorkesteria johti Susanna Mälkki. Viulusolistina Leila Josefowicz.

17.9. 12:02

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa pe 16.9. Joht. Susanna Mälkki, sol. Leila Josefowicz. Adams, Bruckner.

Kun Ukrainan lipun väreihin sonnustautunut viulisti Leila Josefowicz alkoi soittaa John Adamsin vuonna 1993 valmistunutta viulukonserttoa, ristiriita oli läsnä heti. Lakoninen, Susanna Mälkin johtama orkesteri, ekspressiivinen Josefowicz häpeilemättömän kuuluvine, toisinaan aggressiivisine glissandoineen.

Ja juuri tämän, konserton aikana eri muotoja saaneen ristiriidan takia soittoa halusi kuunnella. Säveltäjä itse on sanonut Josefowiczin tulkinnan olevan ehkä hämmästyttävin kaikista.

Ja vaikka kyse ei ole yhdestä tulkinnasta vaan jostain aina uudelleen ja yhdessä luotavasta, tuntui kuulijasta, että Josefowicz ymmärtää musiikin. Että näin sen kuuluu olla.

Koskettavinta oli peloton rajuus, joka paikoin toi mieleen viulisti Patricia Kopatchinskajan. Ei siksi, että kyse olisi jostain samanlaisesta. Kaikki konformistit ovat toistensa kaltaisia, jokainen rajojen rikkoja rikkoo rajat omalla tavallaan.

Kyse on mahdollisuuksien luomisesta: rohkeudesta tehdä toisin, valita pelon sijaan rehellisyys. Olla samaan aikaan nunna, Beyoncé ja röyhkeästi romanttinen, ja tehdä se kaikki kvaliteetilla, joka ei ainoastaan pidä yllä, vaan luo lisää tilaa ja happea.

Yleisö vaati encorea, sitä ei saatu. Mikä tyylikäs ratkaisu.

Jos Adamsista tuli olo, että Josefowicz todella ymmärtää, voisi jotain samantyyppistä todeta myös Susanna Mälkin suhteesta Bruckneriin. Keväällä kuultu kahdeksas sinfonia oli uskomaton. Silloin ohjelmassa ei ollut muuta.

Neljäs sinfonia, lisänimeltään Romanttinen, ei ollut aivan yhtä hiottu. Tavallaan olisin halunnut päästä kuulemaan, millainen tulkinnasta olisi tullut, jos orkesteri olisi koko viikon keskittynyt vain sinfoniaan (Adamsia en tosin olisi mistään hinnasta jättänyt väliin).

Professori Bryan Gilliam on kirjoittanut, että Beethovenin yhdeksännestä innoittuneena Brucknerin sinfoniat eivät niinkään ala, vaan ilmestyvät.

Käyrätorvisti Mika Paajasen kvintti aloitti matkan, joka itselleni tuo mieleen muiston pysyvyyden. Teoksessa palataan sinne, mistä aloitettiin, muuttuneena, silti jotain samaa mukana kantaen.

Sinfonian alun ilmestymisessä oli hieno jännite, jota ajoittaiset intonaatio-ongelmat aluksi hieman häiritsivät. Pitkin matkaa Mälkki ja HKO louhivat esiin upeita sävyjä.

Toisen osan pysähtyneisyys, viulujen hiljainen mattapinta sai kontrastikseen villin kolmannen osan, jonka tempo oli paikoin orkesterille hieman liian nopea.

Silti soitosta välittyi kihelmöinti, eteenpäin purkautuva voima. Neljännen osan loppupuolella oli rajat ylittävää intensiteettiä, joka muistutti, mitä tämä musiikki parhaimmillaan voi olla.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat