”Voisi pitää vähättelynäkin” – Tutkijat pahastuivat, kun menestyskirja historian jännistä naisista jättää heidän työnsä varjoon

Historiantutkijat haluavat herättää keskustelua tietokirjallisuuden etiikasta. Heidän mielestään Maria Pettersson ei anna Suomen historian jännät naiset -kirjassaan riittävästi kunniaa tutkijoille, joiden työlle kirja perustuu.

Tutkijat syyttävät kirjailija Maria Petterssonia tutkimustyönsä liian vapaasta lainaamisesta. Ylempänä ote Petterssonin kirjasta Suomen historian jännät naiset, alempana Maarit Leskelä-Kärjen ja Antti Harmaisen toimittamasta teoksesta Uuden etsijät.

15.9. 13:23

Suomalaiset historiantutkijat ovat vuosikymmenien ajan uutterasti kaivaneet esille tietoja suomalaisten taiteilija-, tiede-, talous- ja hovinaisten elämistä. Sitten syksyn kirjamarkkinoille putkahtaa kirja, joka paketoi tutkimuksen kiehtovimmat tarinat yksiin kansiin. Media haastattelee sen tekijää, mutta tutkijat jäävät taustalle, mitä nyt saavat maininnan lähdeluettelossa kirjan lopussa.

Näin voi tiivistää harmistuksen, jota tieteen­tekijät ovat ilmaisseet toimittaja-kirjailija Maria Petterssonin elokuussa ilmestyneestä kirjasta Suomen historian jännät naiset (Atena).

Turun yliopiston kulttuuri­historian professorin Maarit Leskelä-Kärjen mukaan Petterssonin lähteytys jättää suur­piirteisyydessään varjoon yksittäiset tutkijat, jotka ovat tehneet valtavan työn ”jännittävien naisten” elämän­kulkujen selvittämisessä.

Esimerkiksi muusikko Selma Kajanusta ja säveltäjä Ida Mobergia käsittelevän luvun yhteydessä Pettersson mainitsee lähteeksi Leskelä-Kärjen ja Antti Harmaisen toimittaman kirjan Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930 (Teos, 2021). Se pitää sinänsä paikkansa, mutta tarkemmin ottaen Petterssonin teksti perustuu Mobergin osalta yhteen kirjan artikkeleista, Susanna Välimäen ja Juha Torvisen artikkeliin ”Musiikki salatietona: Säveltäjä-antroposofi Ida Moberg ja henkinen kilvoittelu”.

”Tavallinen lukija lukee kirjaa Petterssonin tekstinä, hänen löytöinään ja tulkintanaan, eikä hän voi tämän lähdeluettelon perusteella mitenkään tietää, että tiedot ja tulkinnat Ida Mobergin elämästä perustuvat Susannan ja Juhan valtavaan tutkimustyöhön, jota on tehty useita vuosia ja eri maissa”, Leskelä-Kärki sanoo.

”Olisi eri asia jos nämä olisivat valtavan tunnettuja hahmoja, mutta vasta ihan viimeaikainen tutkimus on nostanut heidät esiin.”

Ylen haastattelussa Maria Pettersson kertoi suurimman osan kirjan lähteistä löytyneen suomalaisista yliopistoista.

Tieteentekijöitä tämä puhetapa ihmetyttää: Pettersson ei ”löytänyt” näitä naisia, vaan tutkijat ovat tuoneet esiin tutkimustyötään tieteellisissä artikkeleissa, tietokirjoissa ja blogeissa, minkä ansiosta Petterssonkin on voinut heihin tutustua.

Usein Petterssonin teksti nojaa voimakkaasti tutkijoiden työhön, sitä toki tiivistäen:

Pettersson kirjoittaa näin: ”Moberg piti pääteoksenaan oopperaa, jota hän työsti yli vuosikymmenen mutta ei koskaan saanut valmiiksi. Asiens ljus (Aasian valo) perustuu englantilaisen filosofin Edward Arnoldin teokseen The Light of Asia: The Great Renunciation, joka on buddhalaisuuden perustajan Siddhartha Gautaman runollinen elämäkerta. Moberg laati oopperansa libreton yhdessä ystävänsä ja toisen Vågen-looshin aktiivin Agnes Gluudin kanssa. Se painottaa henkistä kehitystä ja huipentuu kosmiseen nirvanaan.” (Suomen historian jännät naiset, s. 177)

Välimäki ja Torvinen kirjoittavat artikkelissaan näin (poistot merkitty tekstiin; poistettu myös lähdeviitenumerot): ”Moberg piti itse pääteoksenaan oopperaansa Asiens ljus (”Aasian valo”), jota hän sävelsi todennäköisesti jo 1910-luvulta alkaen. Sen libretto perustuu englantilaisen filosofin Edwin Arnoldin teokseen The Light of Asia: The Great Renunciation (1879). Arnoldin teos on runollinen elämäkerta Siddhartha Gautamasta [– –]. [M]oberg laati oopperansa libreton yhdessä ystävänsä, teosofi Agnes Gluudin kanssa. [– –] Gluud kuului Mobergin kanssa samaan naisvaltaiseen Vågen-loosiin. [– –] Kosmiseen nirvanaan huipentuva teos painottaa ihmisen henkistä kehitystä [– –].” (Uuden etsijät, s. 195)

Tutkijat huomauttavat, että myös Petterssonin teksti Selma Kajanuksesta muistuttaa paikoitellen läheisesti tutkija Nuppu Koivisto-Kaasikin Kajanuksesta kirjoittamaa Kansallisbiografia-verkkojulkaisun artikkelia ilman, että Koivisto-Kaasikia mainitaan lähdeluettelossa.

Miksi tutkijoiden nimet sitten olisi tärkeää mainita?

”Koska sen tutkimustyön ovat tehneet ne yksittäiset tutkijat”, sanoo Susanna Välimäki, Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen apulaisprofessori. ”Se on poisjättämistä ja poissulkemista, joku voisi pitää sitä vähättelynäkin.”

Tutkijoiden mielestä on ongelmallista, että Pettersson ei tee eroa omien ja tutkijoiden ajatusten välille. ”Lukija ei voi kuin päätellä tietojen ja tulkintojen perustuvan Petterssonin omalle tutkimustyölle ja ajattelulle”, Välimäki sanoo.

Kirjan esipuheessa Pettersson viittaa Suomen historian naisista tehtyyn tutkimukseen ja heistä viime vuosina ilmestyneisiin kirjoihin. Oman kirjansa tarkoitukseksi hän kertoo naisten esittelemisen ”muille kuin alan ammattilaisille”.

Mitään varsinaista sääntöä sille, miten populaaritietokirjan tiedot tulee lähteyttää, ei ole. Joissain kirjoissa ei lähdeviitteitä mainita lainkaan, toisissa käytetään yksityiskohtaisia loppuviitteitä.

”Kaikessa kirjallisuudessa on hyvän tavan mukaista antaa ansio sille, kenelle se kuuluu”, linjaa Suomen tietokirjailijat ry:n puheenjohtaja Timo Tossavainen.

On kirjoja, joissa ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista keskeyttää kerrontaa jatkuvilla lähteytyksillä, Tossavainen huomauttaa. Mutta jos toisen työstä on otettu jotain sellaista, joka on oman työn kannalta olennaista, on se hyvän tavan mukaista mainita. ”Ratkaisu löytynee siitä, mikä on kohtuullista.”

Maria Pettersson sanoo ymmärtävänsä hyvin tutkijoiden näkökulman, mutta viittaa hänkin erilaisiin lähteytyskäytäntöihin.

”Tietenkin jokainen kirjoittaja ja tutkija haluaa ja ansaitsee krediittiä”, hän sanoo. ”Populaarissa tietokirjallisuudessa sitä jaetaan eri tavoin kuin tutkimuksessa.”

”Siinä missä tieteellisessä tekstissä yksityiskohtaiset lähdeviitteet ovat hyvä tapa ja pakollisiakin, populaarissa tietokirjallisuudessa lukijaa ei palvella sillä, että jokainen lause on erikseen lähteytetty”, hän jatkaa. ”Populaarissa tietokirjallisuudessa palvellaan ensisijaisesti tavislukijaa, ei tiedeyhteisöä. Normaali tapa on siis esimerkiksi luetella lähteet lopussa.”

Pettersson sanoo, ettei hänen tarkoituksensa ole ollut missään nimessä häivyttää tai vähätellä, päinvastoin.

”On tosi kurjaa että he kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi. Se ei ollut tarkoitukseni”, Pettersson sanoo.

”Vilpitön toiveeni on tuoda näiden unohdettujen naisten tarinoita esille, ja arvelen, että näillä tutkijoilla on tismalleen sama toive”, hän sanoo. ”He toimivat tieteen kentällä ja minä populaarin tietokirjallisuuden kentällä, mutta päämäärä on sama. Olen toivonut voivani nostaa heidän tekemiään tutkimuksia yleisempään tietoisuuteen, ja olen luetellut ne kirjan lopussa, jotta ihmiset löytäisivät myös tieteellisemmän tekstin pariin.”

Petterssonin mukaan esimerkiksi Leskelä-Kärjen tutkimusryhmän työ esoteerisuuden kulttuurihistorian parissa on ”supersiistiä”, ja hän kertoo vinkanneensa tätä haastateltavaksi eri yhteyksissä aiheen todellisena asiantuntijana.

”Olen jokaisessa antamassani haastattelussa korostanut, että historiantutkijat ovat tutkineet näitä asioita, mutta ne valuvat populaariin tietoisuuteen todella hitaasti.”

Mitä tulee lähdeluettelosta puuttuvaan Nuppu Koivisto-Kaasikin tekstiin Selma Kajanuksesta, Pettersson sanoo sen olevan inhimillinen virhe.

”Ilman muuta sen olisi pitänyt olla lähdeluettelossa. Tämän luvun kohdalla on mainittu 16 lähdettä ja yksi puuttuu. Se on tyhmää ja harmillista ja selkeästi virhe, josta olen pahoillani ja joka korjataan seuraaviin painoksiin.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat