Rakkautta & Anarkiaa alkaa tänään – HS valikoi festivaalilta kuusi huippuelokuvaa, joita ei muuten valkokankailta näe

HS:n elokuvatoimittaja poimi tämän vuoden ohjelmistosta kuusi elokuvaa, jotka kannattaa käydä katsomassa. Listalle valitut elokuvat eivät ole näillä näkymin tulossa Suomeen yleiseen teatterilevitykseen.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin huippuelokuvia vuonna 2022: Neptune Frost (vas. ylh.), Nitram, Once Upon a Time in Uganda, Red Rocket, Rimini ja Sirens.

14.9. 15:35 | Päivitetty 16.9. 10:49

Suomen suurin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa alkaa tänään torstaina ja kestää sunnuntaihin 25. syyskuuta asti. HS valikoi sen laajasta ohjelmistosta kuusi erityisen suositeltavaa elokuvaa.

Osa R&A:ssa esitettävistä elokuvista on tulossa myöhemmin Suomeen yleiseen teatterilevitykseen. Niistä kolme saa Suomen-ensi-iltansa ensi viikon perjantaina eli 23. syyskuuta: Anna Erikssonin W, Ruben Östlundin Triangle of Sadness sekä Olivia Wilden Don’t Worry Darling.

W:n lisäksi festivaalilla esitetään monia kotimaisia uutuuksia, esimerkiksi Aleksi Salmenperän Kupla, Mikko Myllylahden Metsurin tarina, Aino Sunin Sydänpeto, joista kaksi jälkimmäistä saa Suomen ensiesityksensä. Kaikki levityselokuvat on lueteltu festivaalin nettisivuilla.

Tähän juttuun valitut elokuvat eivät näillä näkymin ole tulossa laajempaan levitykseen.

Neptune Frost on upea afrofuturistinen taideteos.

Neptune Frost

Kanada, Ranska, Ruanda 2021. Ohjaus Anisia Uzeyman ja Saul Williams, käsikirjoitus Williams.

Neptune Frost on taidetta isolla T:llä. Se on genreltään scifiä, mutta kulkee tyylilajiltaan jossain arthouse-elokuvan ja videotaiteen välissä. Perinteistä tarinalogiikkaa ei noudateta. Dialogi on kryptistä ja runollista.

Se on myös musikaali. Musiikkinumerot ovat genreltään minimalistista elektroa, puhelaulua ja hip hopia.

Erittäin poliittinenkin elokuva on. Hakkerimanifesti, avoin kutsu kapinaan. Valvontakoneistoja, nykyajan kolonialisteja ja teknologia-alan suuryrityksiä vastaan.

Neptune Frost on vaikeaselkoinen, raskas ja väliin turhauttavakin. Mutta ennen muuta sykähdyttävä, kaikille aisteille iskevä, esteettisesti upea kokonaisvaltainen taideteos.

Elokuvan käsikirjoittaja ja toinen ohjaaja, yhdysvaltalainen Saul Williams, on tunnettu poliittinen hip hop -artisti sekä runoilija. Toinen ohjaaja on ruandalainen artisti Anisia Uzeyman.

Uzeyman on myös kuvannut elokuvan ja vastannut sen visuaalisesta ilmeestä toisen ruandalaistaiteilijan Cedric Mizeron kanssa. Elokuva on kuvattu kokonaan Ruandassa ja näyttelijät ovat kaikki paikallisia.

Elokuva sijoittuu itäafrikkalaiseen maahan, määrittelemättömään tulevaisuuteen. Maata hallitsee ”Auktoriteetti”. Kaivoksissa orjatyöläiset louhivat – kuten tosielämässä nykypäivänäkin – koltaania, älypuhelinten ja tietokoneiden valmistuksessa käytettävää mineraalia.

Tämän kaiken keskellä omaa tietään etsii kaksi ihmistä: kaivoksessa veljensä menettänyt Matalusa (Bertrand Ninteretse) sekä intersukupuolinen Neptune (Cheryl Isheja / Elvis Ngabo) kohtaavat. Unet ja tarinat saattavat heidät yhteen toistensa sekä kapinallisen hakkerikollektiivin kanssa.

Mutta vastassa ei ole ainoastaan Auktoriteetti, vaan koko maailma, jolle he ovat pelkkiä hyödykkeitä. ”Sitä vanhaa mustien kehojen valuuttaa.”

Neptune Frost on afrofuturismia ja näyttää hätkähdyttävältä. Puvut, maskeeraukset, kierrätysromusta rakennetut lavasteet, värit; kaikki on äärimmäisen tyyliteltyä. Silti niillä luotu maailma tuntuu olemassa olevalta paikalta.

Estetiikassa on taatusti lukuisia viittauksia afrikkalaisiin kulttuureihin ja niiden elementteihin, joita en tunne enkä ymmärrä. Se ei haittaa. Niin paljon sen maailma kiehtoo.

Ja sanoma myös. Vaikeaselkoisuudesta huolimatta se kyllä välittyy. Neptune Frostissa kapina ei ole väkivaltaa, vaan myös yhteisöllisyyttä, iloa ja juhlaa. Taidetta ja tarinoita, jotka jatkuvat. Eikä sellainen kapina lopulta koskaan kuole.

Nitramin Caleb Landry Jones palkittiin viime vuonna Cannesissa parhaana miesnäyttelijänä.

Nitram

Australia 2021. Ohjaus Justin Kurzel, käsikirjoitus Shaun Grant.

Huhtikuussa 1996 nuori mies teki Australiassa yhden maailman pahimmista massamurhista. Hän ampui Port Arthurin merenrantakaupungissa Tasmaniassa kuoliaaksi 35 ihmistä, 23 haavoittui. Murhaaja tuomittiin moninkertaiseen elinkautiseen.

Australialaisen Justin Kurzelin draamaelokuva käsittelee tapausta, joka on hänen kotimaassaan edelleen kansallinen trauma.

Nitram loppuu juuri ennen kuin kun Port Arthurin verilöyly alkaa. Elokuva on henkilökuva tekijästä ja siitä mikä hänet tekoonsa ajoi. Tätäkin ratkaisua voi kritisoida: miksi hirmuteon tekijä on se, jolle kaikki huomio annetaan, uhrien sijaan? Nitramissa kaikki on kuitenkin tarkkaan harkittua ja perusteltua.

Nitram (Caleb Landry Jones) – elokuvassa häntä kutsutaan vain tällä lempinimellä, oikeaa ei kertaakaan mainita – on parikymppinen vanhempiensa luona asuva mies. Hän on sulkeutunut ja tekee outoja asioita hetken mielijohteista. Vanhempien (Judy Davis ja Anthony LaPaglia) jaksaminen on koetuksella.

Isossa talossa elävä keski-ikäinen Helen (Essie Davis) tykästyy Nitramiin tämän nähdessään. Homssuiselta näyttävä Helen on tosiasiassa rikas miljoonaperijä. Pian Nitram on jo muuttanut Helenin luokse elätettäväksi. Suhde päättyy kuitenkin yllättäen ja ikävällä tavalla.

Nitram vetäytyy yhä enemmän omaan kuoreensa. Hänen mielenliikkeitään voi katsojakin vain yrittää tulkita. Yksiselitteisiä vastauksia lopulliselle teolle ei tule.

Vanhempien käytös? Yksinäisyys, ikätoverien syrjintä? Media? Terveydenhoidon välinpitämättömyys? (Kun oikealle ”Nitramille” tehtiin tämän hirmuteon jälkeen psykiatrinen diagnoosi, hänen todettiin olevan henkisesti 11-vuotiaan tasolla).

Yhteen asiaan Nitram ottaa kuitenkin selkeän kannan. Se antaa elokuvalle lopullisen tarkoituksen, selkeän sanoman.

Australian aselait olivat vielä löysät ennen Port Arthurin veritekoa. Elokuvan kylmäävimmässä kohtauksessa Nitram menee asekauppaan ostamaan muun muassa puoliautomaattikivääriä ja haulikkoa. Ennen maksua myyjälle selviää, ettei Nitramilla ole aseenkantolupaa.

Sitten myyjä näkee asiakkaansa urheilukassin täynnä käteistä. Aivot alkavat raksuttaa. ”No drama”, ei nyt hätäillä, myyjä sanoo. Kyllä tässä jotain keksitään!

Ugandan Wakaliwoodissa kuvataan hillittömiä toimintaelokuvia.

Once Upon a Time in Uganda

Yhdysvallat 2021. Ohjaus Cathryne Czubek, Hugo Perez, käsikirjoitus Czubek ja Amanda Hughes.

Amerikassa on Hollywood, Intiassa Bollywood. Ja sitten on Ugandan Wakaliwood. Se sijaitsee maan pääkaupungin Kampalan Wakaligassa, rutiköyhässä slummissa. Siellä on reilut kymmenen vuotta tehty kovalla tahdilla kokopitkiä toimintafilmejä.

Wakaliwoodia johtaa Isaac Nabwana, joka ryhtyi nelikymppisenä toteuttamaan unelmaansa elokuvantekijän urasta. Täysin itseoppinutta Nabwanaa inspiroivat lapsuuden leffasuosikit, Arnold Schwarzeneggerin, Chuck Norrisin ja vastaavien kasaritähtien toimintahitit.

Ensimmäinen kansainvälistä huomiota saanut Wakaliwood-teos oli Who Killed Captain Alex (2010), tai oikeastaan sen traileri, josta tuli iso Youtube-hitti. Amerikkalainen Alan Hofmanis rakastui traileriin niin että matkusti saman tien Kampalaan, etsi tiensä Nabwanan puheille ja tarjoutui liittymään Wakaliwood-tiimiin.

Uskomatona tarinaa, ja kaikki totta. Onneksi! Once Upon in Uganda -dokumentin kuvaama kekseliäisyys ja toimeliaisuus, jolla wakaliwoodilaiset loihtivat toimintaspektaakkeleitaan, on uskomatonta.

Koska budjetit ovat noin 200 dollaria per elokuva, isommat visiot kuten Apache-taistelukopterit ja räjähdykset pitää tehdä huvittavan alkeellisilla tietokoneanimaatioilla. Käsityön ja vaivan määrä on hurja.

Rekvisiittaa rakennetaan romuraudasta, esimerkiksi Gatling-konekivääri, jonka piiput pyörivät ruohonleikkurin moottorilla tai täysikokoinen helikopterin ohjaamon runko. Luotien osumat tehdään tekoverellä täytetyillä kondomeilla.

Rempseästä verisyydestään huolimatta Wakaliwood-elokuvat ovat aina täynnä tarkoituksellista huumoria. Sitä tuo esimerkiksi elokuvien innovaatio ja tavaramerkki, tapahtumia hillittömällä tavalla kommentoiva VJ eli ”video joker”. Nbawana sanoo, että jos katsojat eivät naura hänen elokuvilleen, jotain on pielessä.

Elokuvanteko on hauskaa, mutta realiteetit nostavat välillä päätään. Sähkö ja juokseva vesi ovat luksusta, jollain pitäisi elääkin. Vaikka Nbawanan ja kumppaneiden elokuvista tulee eräässä vaiheessa iso maailmanlaajuinen ilmiö, josta tekevät juttuja lukemattomat länsimediat Vicestä Wall Street Journaliin, ei tämäkään näkyvyys tuo tuloja.

Nbawanan luokse muuttanut Hofmanis on vilpittömän innoissaan Wakaliwoodista. Se on myös tarjonnut aiemmin ilmeisen yksinäiselle ajalehtijalle tämän kaipaaman tiiviin yhteisön. Hänen ja Nbawaban ambitiot eivät silti osu aina yksiin.

Once Upon a Time in Ugandaa katsoessa on vaikea olla hymyilemättä, niin riemastuttava se on. Festarielokuvia ahmivalle länsimaalaiselle se tuo myös pistävää ajattelun aihetta.

Jaksamme jeesustella siitä, kuinka Afrikan maiden elokuvia pitäisi ehdottomasti tuoda enemmän meidän nähtäväksemme. Jos jotain niistä festivaaliohjelmistoihin valitaan, niin vakavia draamoja köyhyydestä ja kurjuudesta.

Hyvä sekin, mutta ymmärretäänkö täällä, että afrikkalainen elokuva voi olla muutakin? Viihdettä ilman kummempaa sanomaa, naurua ja eskapismia.

Johnny Bravo (Michael Thomas) yrittää pitää hiipunutta iskelmäuraansa hengissä Riminillä.

Rimini

Itävalta, Ranska, Saksa 2022. Ohjaus Ulrich Seidl, käsikirjoitus Veronika Franz ja Seidl.

Itävaltalainen Ulrich Seidl on inhorealismin mestari. Hänen aiemmista elokuvistaan tunnetuimmat lienevät ironisesti nimetyn Paradise-trilogian kolme osaa Love, Faith ja Hope. Ensimmäinen käsitteli keski-ikäisten naisten seksimatkailua Afrikassa, toinen kiihkokristillisyyttä ja kolmas teinitytön arkea laihdutusleirillä sekä ahdistavaa ihastumista iäkkääseen opettajaan.

Seidlin elokuvat ovat koruttomia kuvauksia ihmisluonteesta. Sen säälittävyydestä, heikkoudesta, noloudesta, milloin missäkin yhteydessä. Toisaalta hän osaa tuntea myös lämpöä valokeilaan nostamiaan surkimuksia kohtaan.

Sitä lämpöä on nähtävissä myös Riminissä. Huumoriakin on mukana, ehkä hänen aiempia töitään enemmän. Tutusta Seidl-myötähäpeästä ei silti tingitä senttiäkään.

Päähenkilö on Johnny Bravo (Michael Thomas), 50–60-vuotias schlager-iskelmälaulaja, joka ei malta päästää irti hiipuneen tähteytensä rippeistä.

Yleisöä löytyy ainoastaan italialaisesta rantakaupungista Riministä turistikauden ulkopuolella. Siellä Johnny laulaa korneja rakkauslauluja eläkeikäisille faneilleen, puolityhjissä hotelleissa ja baareissa.

Vähät rahat menevät alkoholiin, joten Johnny hankkii sivutuloja harrastamalla maksusta seksiä mummofaniensa kanssa.

Johnny poikkeaa silloin tällöin tapaamassa Itävallassa hoitokodissa asuvaa dementoitunutta isäänsä (Hans-Michael Rehberg). Eräänä päivänä Riminille ilmestyy toinen lähisukulainen, jota Johnny ei ole tavannut 18 vuoteen: aikuiseksi kasvanut tytär Tessa (Tessa Göttlicher).

Jälleennäkeminen ei ole lämmin. Koska Johnny aikoinaan hylkäsi vaimonsa ja tyttärensä, haluaa Tessa häneltä korvausta teostaan. Eli rahaa, jota Johnnylla ei ole.

Rimini on visuaalisesti kenties Seidlin hienoin, kuvaaja Wolfgang Thalerin kompositiot ovat huikeita. Tunnettu turistikaupunki ei ole koskaan näyttänyt niin apokalyptisen ankealta kuin tässä elokuvassa.

Michael Thomasin loistavasti esittämä Johnny on aidon tuntuinen ihminen eikä pelkkä pilakuva. Johnnyn ja muiden hahmojen kohtaamiset vangitsevat tuttuun Seidl-tapaan.

Tarina ei myöskään jää pelkästään yksilötasolle. Esimerkiksi Riminillä kodittomia pakolaisia näkyy siellä täällä. Silloin kun he eivät ole Johnnylle näkymättömiä, hän suhtautuu heihin ”en ole rasisti, mutta” -tyyliin.

Kun hoitokodissa vieraileva Johnny alkaa hyräillä jotain vanhoista hiteistään, isäpapalle tulee mieleen ainoa laulu, jonka sanat hän muistaa nuoruudestaan: Hans Baumannin 1930-luvun lopun Hitler Jugend -hymni. Hetken isä ja poika laulavat rakkaita kappaleitaan päällekkäin.

Vanha Eurooppa, joista joidenkin on vain niin vaikea päästää irti.

Hyväksikäyttäjä Mikey (Simon Rex) ja teinityttö Strawberry (Suzanne Son) kohtaavat Red Rocketissa.

Red Rocket

Yhdysvallat 2021. Ohjaus Sean Baker, käsikirjoitus Baker ja Chris Bergoch.

Red Rocket sai ensi-iltansa viime vuoden Cannesissa. Nostin sen koko viime vuoden kymmenen parhaan elokuvan joukkoon. Toisin kuin Sean Bakerin edellinen ohjaus, ylistetty The Florida Project (2017), Red Rocket ei koskaan tullut Suomeen teatterilevitykseen.

Baker kuvaa kaikissa elokuvissaan yhteiskunnan laitamilla eläviä ihmisiä ja heidän arkeaan. Tangerinessa (2015) transsukupuolisia seksityöntekijöitä, The Florida Projectissa motellin köyhiä asukkaita, kuten pikkutyttö Mooneeta. Molemmat ovat karuja mutta koskettavia, ja päähahmot ongelmistaan huolimatta hyvin sympaattisia.

Red Rocket taas ei ole koskettava. Ja sen päähahmo on kaikkea muuta kuin sympaattinen: itsekäs, vastenmielinen hyväksikäyttäjä.

Yli nelikymppinen entinen pornotähti Mikey Saber (entinen b-luokan yleisjulkkis Simon Rex) saapuu tyhjätaskuisena entiseen kotipaikkaansa, teksasilaiseen pikkukaupunkiin. Hänen aikoinaan hylkäämänsä ex-puoliso Lexi (Bree Elrod) asuu siellä, ja Mikey saa häneltä kuulla kunniansa.

Manipuloija osaa silti ängetä itsensä takaisin Lexin elämään ja nurkkiin asumaan.

Sitten Mikey iskee silmänsä donitsikaupan myyjään, 17-vuotiaaseen Strawberryyn (Suzanne Son). Hetkessä Mikey on kehitellyt itselleen uuden menestyssuunnitelman. Hän groomaa Strawberryn seksisuhteeseen kanssaan ja alkaa maanitella tätä pornonäyttelijäksi Los Angelesiin. Näin Mikeykin voisi päästä takaisin vanhaan bisnekseensä kiinni.

Kaikki tämä esitetään kuin veijarikomediana, jossa Mikey on perinteinen hustler, sähläävä mutta sanavalmis ja hupaisa tyyppi. Red Rocket on yksi epämukavimmista elokuvista, joita viime vuosina on eteen tullut.

Toki elokuva tekee äärimmäisen selväksi myös sen, kuinka Mikey aiheuttaa pelkkää kurjuutta kaikille ihmisille, jotka ympärilleen vetää. Yksi ilmiselvä poliittinen vertauskuva tuodaan esille, mutta nopeasti ohimenevänä vilauksena.

Silti Red Rocket ei anna armoa. Se ei kerro, miten asioihin pitäisi suhtautua ja mitä tuntea. Se pakottaa katsojan kysymään niitä itseltään. Se antaa katsojan tuomita, mutta yksin, tarjoamatta siihen mitään apua. Siksi se on etenkin tämän päivän elokuvaksi uskalias ja poikkeuksellinen – ja loistava.

Lilas Mayassi ja Shery Bechara soittavat Slave to Sirens -metallibändissä.

Sirens

Libanon 2022. Ohjaus ja käsikirjoitus Rita Baghdadi.

Slave to Sirens on 2015 perustettu, viiden nuoren naisen muodostama thrash metal -bändi. Perustajat, kitaristit Lilas Mayassi ja Shery Bechara ovat hyvä biisintekijäpari, muutenkin yhtyeen yhteishenki on hyvä. Vaikka taival on vasta alussa, fanejakin alkaa jo ilmaantua. Yksi ongelma vain on: bändin kotimaa.

Vaikka Libanon on Lähi-idän maista liberaalimmasta päästä, oikeaa ilmaisunvapautta siellä ei ole. Ei etenkään, jos soittaa metallimusiikkia, monen sikäläisen mielestä saatanallista kauhistusta. Keikkapaikka saattaa perua sovitun esiintymisen siinä vaiheessa, kun musiikkigenre selviää.

Eikä etenkään, jos bändissä soittavat naiset, joiden pitäisi yhteiskunnan silmissä lähinnä etsiä mies ja perustaa perhe. Kun Slave to Sirens julkaisee videoitaan, kommentteihin ilmaantuu aina huoritteluja ja muuta misogyniaa.

Ja tarvitseeko edes alkaa käymään läpi sitä, kuinka Libanonissa suhtaudutaan seksuaalivähemmistöihin? Dokumentin alussa Mayassi ja Bechara kertovat olevansa nyt ystäviä, mutta aiemmin rakastavaisia. Mayassi on yhä kiinnostunut naisista, mitä hän ei voi kertoa edes äidilleen.

Jokainen bändissä soittanut tietää, että yhtye-elämään kuuluu aina draamaa. Ilon ja onnistumisen hetkiä, mutta myös takaiskuja, pettymyksiä ja jäsenten välisiä kiistoja milloin mistäkin.

Kun ympäristö tuo kokonaisuuteen vielä epäreilun ulkoisen paineen, omistautuminen alkaa rakoilla itse kullakin, ja tiukinkin ystävyysside saattaa olla koetuksella.

Eikä kyse ole pelkästään yhteiskunnan asenteista. Libanonissa on ollut vuodesta 2019 äärimmäisen paha talouskriisi, mikä on johtanut yhä jatkuviin levottomuuksiin. Dokumentin kuvat puhuvat puolestaan, kun bändi laukoo riffejään savupatsaiden kohotessa kerrostalojen takana.

Rita Baghdadin taitavasti koostetussa elokuvassa on ongelmansakin; esimerkiksi bändin kolme muuta jäsentä jäävät varjoon, eikä yhtyeen suosion taso oikein käy ilmi. Tuntuu, että katsojan pitäisi paikata itse joitain kerronnan aukkoja.

Puutteet jäävät silti pieniksi. Sirens on hiljaista voimaa huokuva kuvaus taiteen voimasta, rohkeudesta ja kapinasta.

Oikaisu 15.9. klo 13.45: Anna Erikssonin W, Ruben Östlundin Triangle of Sadness sekä Olivia Wilden Don’t Worry Darling saavat Suomen yleisen teatteriensi-iltansa 23.9., eivät 16.9., kuten artikkelissa alun perin luki.

Oikaisu 16.9. klo 10:49: Metsurin tarina, Sydänpeto ja Kupla eivät saaneet ensiesitystään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla, kuten artikkelissa alun perin luki. Metsurin tarina ja Sydänpeto saavat festivaalilla Suomen ensiesityksensä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat