Kjell Westön romaanista syntyi läpijuostu esitys, jonka hahmot jäävät auttamattoman paperisiksi – Janne Reinikainen onnistuu silti hienosti

Kansallisteatterin Tritonus etenee töksähdellen, mutta tuo näyttämölle elävän musiikin ilon.

Esityksen Rainbow-yhtyeenä näyttelijät Ilja Peltonen, Petri Liski, Juha-Pekka Mikkola, Henrik Heselius, Annika Poijärvi ja Timo Tuominen musisoivat riemulla.

15.9. 15:07

Tritonus. Kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 14.9. Ohjaus Johanna Freundlich, Kjell Westön romaanin dramatisointi Michael Baran. ★★

Kaksi ilman kolmatta. Tuon kaltainen pettymys on päällimmäisiä tunteita, kun melkein puoli tuntia ilmoitettua kolmen tunnin kestoa pidemmäksi venynyt Tritonus päättyy Kansallisteatterin Vallilan-näyttämöllä.

Kjell Westön samannimisen romaanin kantaesitys on Kansallisteatterin kolmas Westö-dramatisointi, mutta siinä missä Kangastus 38 (2017) ja Rikinkeltainen taivas (2019) tuntuivat tavoittavan Westön romaanien hengen, ei Tritonus yllä samaan.

Tarinan keskiössä on huippukapellimestari Thomas Brander (Janne Reinikainen), jonka ammatillinen terä on tylsynyt. Nuoremmat kaput sädehtivät parrasvaloissa, Brander tekee virheitä. Pienelle saaristopaikkakunnalle on valmistumassa Branderin ylellinen talo, Casa Tritonus. Paholaisen intervalliksi sanotun ylinousevan kvartin mukaan nimetty koti on omiaan korostamaan eroa Branderin maailmanmiehen elämän ja saariston pienillä tuloilla elävän paikallisväestön välillä.

Branderin naapurissa asuva hyväntahtoinen koulukuraattori ja Rainbow-harrastelijabändin kitaristi Reidar Lindell (Timo Tuominen) on kuitenkin niitä, jotka tahtovat kaikki mukaan. Hän silottelee Branderin ja häntä kyräilevän kyläyhteisön välejä sen minkä voi.

Saaristopaikkakunnalla kaikki tuntevat kaikki, ja murheetkin ovat siksi usein yhteisiä. Lindell yrittää auttaa paikallisten uusnatsien seuraan lyöttäytynyttä lukiolaista Jonasta (Aleksi Holkko), jossa edes Rainbow’n laulaja, humaani Annette (Annika Poijärvi) ei näe toivoa.

Timo Tuominen on herkästi syttyvä Reidar Lindell, Janne Reinikainen pidättyvä Thomas Brander.

Ohjaaja Johanna Freundlich tuo Michael Baranin dramatisoiman tekstin näyttämölle keskeytymättömänä tapahtumien ketjuna. Kun juoni on monivaiheinen ja tapahtumia paljon, on lopputuloksessa läpijuoksemisen makua. Kohtausten vaihdot on tehty töksähtäviksi, ja näyttelijät esiintyvät välillä hyvin lyhyissä kohtauksissa myös näyttämön sivulla, mikä lisää tunkemisen makua.

Näyttelijäntyössä on siinäkin töksähtävyyttä, ja jonkinlainen karikatyyrimäinen jäykkyys tuntuu jatkuvasti asuvan näyttämöllä. Vaikka nuo arvatenkin ovat tehtyjä valintoja, ei voi olla toivomatta, että esityskertojen myötä näyttämölle saataisiin lisää luontevuutta.

Janne Reinikaisen Branderissa jäykkyyttä sen sijaan on juuri roolin tarvitsema määrä. Reinikainen onnistuu hienosti musiikkia rakastavana mutta vähän hukassa olevana kapellimestarina asennon ryhtiä myöten. Reinikaisen roolityö on myös ainoa, joka herättää hitusen tunnetta roolihahmon sisäisestä maailmasta, muut jäävät auttamattoman paperisiksi.

Branderin kapellimestariystävien (Petri Liski ja Ilja Peltonen) epäuskottavaksi jäävien roolihahmojen kohdalla herääkin se varsin kiinnostava kysymys, mikä huippukapellimestareissa on se jokin, jonka löytämällä näyttelijä saisi vangittua heidän olemuksensa uskottavasti.

Romaanissa tärkeässä roolissa oleva klassinen musiikki jää tässä näyttämötulkinnassa harmillisesti jollain lailla sivustakatsojan rooliin. Niin käy sekä tallenteina kuultavalle että Aleksi Holkon pianolla soittamalle musiikille. Mahleria ja muita kyllä kuullaan, mutta klassisen musiikin omalakinen universumi ja voima jää tavoittamatta ja käyttämättä täydessä potentiaalissaan. Samoin käy populaarimusiikin ja klassisen toisiinsa törmäyttämisen kanssa.

Katri Renton puolikaareen taipuvan taustan eteen tehty lavastus on yksinkertaisen toimiva. Kohtauksiin välillä valaistuksella synnytetyt varjokuvat sen sijaan eivät lisänneet kokonaisuuteen syvyyttä, ja Branderin ex-rakastetun viulua soittava varjokuva tuntui jopa riitasoinnulta esityksen kokonaisestetiikassa.

Mutta se mikä toimii, toimii täysillä. Esityksen musiikista vastannut Antti Puumalainen on tehnyt hienoa työtä Rainbow-bändin synnyttämiseksi lavalle. Näyttelijät Juha-Pekka Mikkola, Henrik Heselius, Ilja Peltonen, Petri Liski ja Timo Tuominen siis soittavat itse kaikki kappaleet ja Annika Poijärvi sekä soittaa että laulaa. Ja upeasti laulaakin, esimerkiksi Jefferson Airplanen Somebody To Love esityksen alkupuolella rokkaa mahtavasti.

Bändin ryhtyessä soittamaan saa katsoja näyttämöllä eteensä elävän musiikin riemun ja ilon ihmeen. Sen ihmeellisen taianomaisen voiman, joka saa eripurat sulamaan, surut hetkeksi keventymään ja todellisuuden kohottumaan.

Kjell Westön romaanin suomennos Laura Beck. Esityksen äänet Antti Puumalainen, lavastus Katri Rentto, valot Max Wikström, puvut Ninja Pasanen, naamiointi Minttu Minkkinen, pianovalmennus Aleksi Holkko. Rooleissa Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Annika Poijärvi, Juha-Pekka Mikkola, Henrik Heselius, Ilja Peltonen, Petri Liski, Aleksi Holkko, Maria Kuusiluoma, Bruno Baer, Sofia Motturi.

Lue lisää: Kjell Westön uusi romaani Tritonus uppoutuu klassiseen musiikkiin, ja käsittelee siinä sivussa #metoon, pakolaiset ja uusnatsit

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat