1990-luvun kehuttu lastenmusikaali tekee Komissa sopivan särmikkään mutta kauniin paluun

Lauri Maijala ohjasi Komiin Ilpo Tiihosen kirjoittaman ja Markus Fageruddin säveltämän ReeaRuun.

Ella Mettänen on enkeliksi muuttuva Reea, Miiko Toiviainen orvoksi jäävä Ruu.

17.9. 13:17

Musikaali. ReeaRuu. Ensi-ilta Kom-teatterissa pe 16.9. Ilpo Tiihosen näytelmän ohjaus Lauri Maijala, sävellys Markus Fagerudd. ★★★★

Komin sali pimenee, ReeaRuu alkaa: Wau kuuluu yleisöstä sieltä täältä. Muodostuu yhteinen henkäys.

Se kuuluu esityksen lavastaja Janne Vasamalle, valosuunnittelija Tomi Suovankoskelle ja videosuunnittelun tehneelle Pyry Hyttiselle. Varmasti myös ohjaaja Lauri Maijalalle, joka on kertonut ReeaRuun kantaesityksen 1992 näyttäneen hänelle tien teatterialalle.

Valojen sammuttua näyttämölle pilviä muodostavat paperilamput nimittäin muuttuvat syväksi avaruudeksi, jossa mittaamattoman vanhat tähdet loistavat valoaan. Lumihiutaleita leijailee. Mielettömän hienoa.

Runoilija Ilpo Tiihosen (1950–2021) kirjoittaman musikaalin arvostelussa voi varmasti käyttää muutenkin niin eeppisen suuria sanoja kuin vain keksii. Ensisijaisesti lapsille kirjoitetussa tekstissään Tiihonen itse leikkii, jallittaa ja ilotulittelee kielellä minkä ehtii.

Musikaaliksi tekstin on säveltänyt Markus Fagerudd, oivallisesti. Musiikkinumerot eivät pistä esiin puhekohtausten välissä vaan koko homma mennä soi eteenpäin.

Soinnista vastaa keskellä näyttämöä puukuutiossa istuva orkesteri: Mari Kätkä johtaa harmonikkansa kanssa, Esko Grundström soittaa kontrabassoa ja kannelta, Markku Luuppala puhallinsoittimia ja Sara Puljula lyömäsoittimia sekä kontrabassoa. Kuution aukko on peitetty harsolla, omiaan tukemaan sitä, että samalla kun soittajat ovat esityksen pääroolissa, ovat he melkein näkymättömissä.

Ja minkäs sanan orkesterin sointia kuvaamaan keksimme? Verratonta, luulenpa, että sillä mennään. Fageruddin saumattomasti eri genreistä lainaava sävellystyö saa orkesterilta arvoisensa tulkinnan, joka limittyy näyttelijöiden suorituksiin kauniisti ja tarvittaessa säpäkästi – kertoen myös siitä, että Jani Rapon äänisuunnittelu toimii.

Lavalla ovat Miiko Toiviainen, Ella Mettänen, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Toiviainen on Ruu, orvoksi jäävä pieni poika, jonka Milonoffin professori Huitale voittaa arpajaisten pääpalkintona. Kun surun mykistämä Ruu itkee sisarensa Reean (Ella Mettänen) perään, ovat professori ja hänen naapurinsa lintutieteilijä Kuikka (Niko Saarela) hetken neuvottomia. Sitten tieteestä, tai ainakin melkein sellaisesta, löytyy apu. Tai melkein löytyy.

Sillä tieteen sijaan Maijalan ohjaamassa esityksessä on kyse ennen kaikkea ihan muusta. Rakkaudesta, ystävyydestä, surusta, kaipauksesta. Tunteesta, mutta ei niin, että se olisi tieteen vastakohta. Ei se ole, maailmaan mahtuu paljon.

Vaikka enkelin siipisulka? Kyllä vain, ja yksi esityksen hauskimmista kohtauksista saadaan, kun Saarelan Kuikka analysoi Reean veljelleen tipauttamaa hohtavaa sulkaa. Analyysin ilolinnut sen sijaan olisivat saaneet jäädä 1990-luvulle.

Joona Huotarin suunnittelemassa puvustuksessa taasen on ihanasti lainoja eri vuosikymmeniltä sulassa sovussa, niin että Fiona Timantin ompelemat puvut ovat sekä särmikkäitä että pehmeitä, eläväisiä että haaveilevia.

Lintutieteilijä Kuikka (Niko Saarela), Ruu (Miiko Toiviainen) ja professori Huitale (Juho Milonoff) laulavat ystävyydestä ja tieteestä.

Milonoffin möreä professori taitaa nousta useammankin lapsikatsojan suosikkihahmoksi, ja mainiosti vähän tärähtänyt professori syntyykin. Suorituksessa ehdottoman riittävästi koherenssikokkelia!

Iloa ja hauskuuttakin piisaa, mutta Ruun ikävä ei poistu koskaan kauas. Miiko Toiviainen tekee herkän ilmeikkäästi pienen pojan, jonka elämä on perin pohjin mullistunut. Ja Toiviainen laulaa: älyttömän komeasti.

Enkelin lailla puolestaan laulaa Ella Mettänen, mikä sopivaa enkelisisarelle onkin. Vaan löytyy jytyäkin, kun suorastaan oopperamaisessa kohtauksessa Reean täytyy pelastaa Ruu ja professori sekomunstereilta. Zadam!

Yhteisissä kohtauksissaan Mettänen ja Toiviainen tekevät kauniisti sisarukset, jotka rakastavat toisiaan ihan älyttömästi. Vaan eivät yhtään siirappisesti, siitäkin kehu Maijalalle ja koko poppoolle.

Kun Miiko Toiviainen esityksen loppupuolella laulullaan upottaa yleisön (kyynelnoroja siellä täällä) syvimpään surukuoppaan, on sieltä nousu sopivan vaivihkainen Vilma Melasniemen näyttelemän pienen ”en mää tiiä” -tytön kautta.

Kuten tiede ei ole tunteen vastakohta, saa surukin loppukappaleessa olla rauhassa kaiken muun rinnalla. Tässä ihmeellisessä elossa, jota täällä yhdessä elämme.

Lavastus Janne Vasama, puvut Joona Huotari, valot Tomi Suovankoski, videot Pyry Hyttinen, äänet Jani Rapo. Orkesteri Mari Kätkä, Esko Grundström, Markku Luuppala, Sara Puljula. Rooleissa Ella Mettänen, Miiko Toiviainen, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat