Saara Turusen uutuus­näytelmässä munakello tikittää jo uhkaavasti, sillä 40-vuotiaalla naisella pitää olla joko lapsi tai peruste lapsettomuudelle

Järjen hedelmät kääntyy katsomaan enemmän sisäänpäin kuin huonetrilogian kaksi ensimmäistä osaa Tavallisuuden aave ja Medusan huone.

Kreeta Salminen, Ylermi Rajamaa, Pirkko Hämäläinen, Anssi Niemi ja Katja Küttner Järjen hedelmät -esityksen aloittavassa tuolileikissä.

22.9. 15:18

Järjen hedelmät, Kantaesitys Q-teatterissa 21.9. Teksti ja ohjaus Saara Turunen. ★★★★

Odotukset olivat korkealla, se on selvä. Saara Turusen Tavallisuuden aave (2016) ja Medusan huone (2019) olivat paitsi erinomaisia myös erinomaisen pidettyjä, joten ne trilogiaksi sulkeva esitys kutkutti etukäteen erityisellä tavalla. Mitä saisimme kolmannessa esityksessä nähdä? Millaiset Järjen hedelmät kirjailija ja ohjaaja Turunen olisi meille valmistanut?

Vaikka Järjen hedelmät on tietenkin myös teos aivan omillaan, on rehellisyyden nimissä sanottava, että sitä tulee väkisinkin katsottua suhteessa aiempiin teoksiin. Se tuntuu myös itse, hellästi ja vähän haikeasti, ottavan aiemmat esitykset mukaan monin pienin ja suuremmin seikoin.

Katsojia Q-teatterissa odottava näyttämökuva on vieläkin pelkistetympi kuin kahdessa aiemmassa. Vaaleat virastomaiset seinät, ruskea paneelikatto, huomiota herättämättömät ovet, seurakuntatalon pullea-aaltoinen ovisermi. Ei värejä, ei mitään silmiin pistävää. Lavastaja Milja Aho on rajannut esinenostalgiankin minimiin.

Puvustuksen suunnitellut Roosa Marttiini on pukenut näyttelijät Pirkko Hämäläisen, Katja Küttnerin, Anssi Niemen, Ylermi Rajamaan ja Kreeta Salmisen hillitysti. Murrettuun vihreään, roosaan, ruskeaan, poltettuun oranssiin. Murretuista sävyistä pistää esiin oikeastaan vain Niemen esittämän pikkutytön punainen mekko.

Näkymä on yhtä esityksen kokonaisvaikutelman kanssa, jota voisi kuvata jopa vaimeaksi. Laimeaa se ehdottomasti ei tarkoita – niin voimakas on esityksen imu – mutta siinä missä Tavallisuuden aave ja Medusan huone olivat railakkaan yhteiskunnallisia, on Järjen hedelmät pikemminkin sisäänpäin kääntynyt.

Ei yhteiskunta ole mihinkään kadonnut, tietenkään: henkilökohtainen on, kuten tiedämme, poliittista.

Erityisesti silloin, kun käsitellään naisen ruumiin, seksuaalisuuden ja lisääntymisen kaltaisia aiheita, jotka ovat Järjen hedelmien keskiössä.

Katja Küttner kuljettaa munakelloa läppärin kanssa kohtauksesta toiseen. Kreeta Salminen tuudittelee kapalovauvaa.

Esitys alkaa munakellosta, jonka graafinen suunnittelija Pate Pesonius on kuvannut maalauksen kaltaisena myös esityksen mainosjulisteeseen. Esityksen aloittavassa tuolileikissä Katja Küttner jää ilman istuinta ja hänelle ojennetaan munakello.

Mikä se on?

Tuon keittiöistä tutun pirisevän vekottimen merkitys avautuu esityksen mittaan. Biologinen kello? Vai pikemminkin jonkinlainen sosiaalinen tikitys, jonka mukaan nelikymmenvuotiaalla naisella pitää olla joko lapsi tai peruste lapsettomuudelle – kuten Turunen on haastattelussa sanonut.

Kun muiden näyttelijöiden esittämät uunituoreet äidit heijaavat kapalovauvojaan, rohkaistaan Küttnerin hahmoa käärimään munakellonsa kapaloliinaan. Eihän se oikein onnistu.

Näytelmän näennäisen satunnaisella rakenteella Turunen onnistuu ujuttamaan eri aiheet – lisääntymisen, neuroottisen pelon, kuoleman, säädyllisen eli normaalin elämäntavan – limittäin ja lomittain niin, että ne törkkivät toisistaan esiin uusia merkityksiä.

Miksi ”väärin” pyyhityn pöydän tai solmuun menevän neuletyön takana on kauhu?

Kuoleman tikittävät sekunnitko meitä ajavat?

Pirkko Hämäläisen (toinen oik.) rouvahahmo temmataan mukaan kuolemantanssiin.

Kuoleman sattuessa hätiin tulee tietenkin pappi, mutta mitä jos hän on Ylermi Rajamaan wannabe-kitarasankari? Joka kehottaa tuskaansa ”rumasti” ulvovaa Hannaa olemaan pyhässä huoneessa vähän siivommin.

Küttnerin raivokas itku pistää muuten omaankin tuntoon, kun saa itsensä kiinni siitä, että alkaessaan itku näyttäytyy aidosti rumana ja ennen kaikkea ”meille” vieraana. Ei ole ollut Suomessa tapana.

Pitkästä aikaa teatterin lavalla nähtävällä Pirkko Hämäläisellä on kahdet kasvot: ilmeikkäät ja huolestuneet rouvankasvot – mutta myös pelottavat naamiokasvot.

Anssi Niemi tekee punamekkotyttönsä kauniisti ja näyttelee videoteiniseksipomminsa niin, että hahmo on kaikessa naurettavuudessaan herkästi piirretty. Kreeta Salmisen videota ihmettelevän vaimon katse kysyy tuhat kysymystä, vaikka suu sanoo vähän. ”En koskaan voisi olla sellainen.”

Turunen itse kirjoittaa käsiohjelmassa, että taiteilijalle on herkullista, jos teoksen taustalla on jonkinlainen klassikko, johon viitata. Sisällöt alkavat tuolloin keskustella keskenään. Nimen esitykselle antaneesta John Steinbeckin Vihan hedelmistä Turunen kirjoittaa kuitenkin etääntyneensä melko kauas.

Kun taiteilija tuo taustan tällä tavalla esiin, on se herkullista myös katsojalle. Järjen hedelmissä vilahtaa ainakin yksi kohta, joka tuntuu nimenomaisesti keskustelevan Vihan hedelmien loppukuvan kanssa. Sen myötä katsoja voi myöhemmin jatkaa omaa keskusteluaan Steinbeckin klassikon kanssa, ehkä katsoa sitä toisin.

Medusan huoneessa välikuvina käytetyt Georgia O’Keeffen kukkamaalaukset olivat hypnoottisen kauniita. Nyt käytettyjen Amy Weiskopfin maalausten munakoisot ja viikunat eivät toimi samalla intensiteetillä. Mutta käsiohjelmassa siteerattu Weiskopf sanoo: ”Taiteen aidoin voima on sanoista vapaa, ei-sanallinen.”

Tuota lausetta paremmin on oikeastaan mahdoton tiivistää Järjen hedelmiä.

Rooleissa Pirkko Hämäläinen, Katja Küttner, Anssi Niemi, Ylermi Rajamaa, Kreeta Salminen. Lavastus Milja Aho. Valosuunnittelu Ada Halonen. Pukusuunnittelu Roosa Marttiini. Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä. Koreografi Janina Rajakangas. Maskeeraussuunnittelu Kaisu Hölttä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat