Kotiopettaja tajusi 10-vuotiaan tytön poikkeuksellisen lahjakkuuden ja auttoi eteenpäin: Helene Schjerfbeckin kirjeet opettajalle tulevat nyt julki ensi kertaa

Muuttaako uutta kirjelöytöä hyödyntävä teos kuvaa taiteilija Helene Schjerfbeckistä?

Viimeinen omakuva (1945) ja taiteilija Helene Schjerfbeck vuonna 1945 Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, missä hän kuoli seuraavana vuonna. – Kirjan kuvitusta.

23.9. 12:10 | Päivitetty 23.9. 13:51

Tietokirja

Mari Tossavainen: Ella – Helene Schjerfbeck. Otava. 228 s.

Suomen rakastetuimpiin kuuluvaa taiteilijaa Helene Schjerfbeckiä on tutkittu vuosikymmeniä, hänestä on tehty paitsi väitöstutkimuksia myös elämäkertoja ja muita tietokirjoja sekä romaaneja ja hiljattain myös elokuva.

Mutta toki aina voi löytää uusia näkökulmia – ja edelleen löytyy myös uutta materiaalia. Mari Tossavaisen kirjan Ella – Helene Schjerfbeck nimivalintaa motivoi kirjelöytö, jota ei ole aiemmin siteerattu julkisuudessa. Kirjeitä salaperäiselle kadonneelle kihlatulle ei sentään ole löytynyt, joten se mysteeri jää vaille vastauksia edelleen.

Kyse on nyt kirjeistä, joita Helene Schjerfbeck (1862–1946) lähetti elämänsä myöhemmässä vaiheessa ensimmäisenä piirustuksenopettajanaan pitämälleen Lina Ingmanille (1851–1939) ja allekirjoitti ne yhdellä lempinimistään. Tossavainen törmäsi kahteen kirjenippuun Kansallisarkistossa, minne ne on arkistoitu nimellä Ella Schjerfbeck. Kirjeitä on kaikkiaan 37 — kaksikymmentä vuosilta 1922–1934 ja seitsemäntoista vuosilta 1935–1937.

Opettaja Elina Ingman eli Lina Ingman (1851–1939) ajoittamattomassa potretissa.

Lina Ingman oli sangen merkityksellinen hahmo Helene Schjerfbeckin elämässä: kotiopettaja, joka hoksasi 10-vuotiaan tytön poikkeuksellisen taiteellisen lahjakkuuden ja näytti tämän piirustuksia Suomen taideyhdistyksessä vaikutusvaltaiselle Adolf von Beckerille. Tämä näki kiistattoman lahjakkuuden ja junaili alaikäiselle Schjerfbeckille vapaaoppilaspaikan.

Ingman oli siis ensimmäisenä auttamassa tulevaa taiteilijaa opin tielle, mitä ikääntynyt Schjerfbeck muisteli kirjeissään.

Nämä piirustukset Helene Schjerfbeck teki kymmenvuotiaana. Kissa ja kaneja (1872–74, lyijykynä, osa luonnoskirjaa). Ateneumin ystävien kokoelma. – Kirjan kuvitusta.

Yksinäiselle Schjerfbeckille kirjeenvaihto oli kirjojen ohella tärkeä henkireikä, ja Ingmanin kirjeillä tuntuu kirjan perusteella olleen erityinen paikka Schjerfbeckin elämässä. ”Kukaan ei Linan lailla vahvista, ole niin hyvä ja suuri”, taiteilija kirjoitti heinäkuussa 1936.

Lina Ingmanin merkitys on tuotu esiin aiemminkin, mutta kirjeenvaihto tulee julki nyt ensimmäistä kertaa –  tai tarkemmin sanottuna kyse on Schjerfbeckin kirjoittamista kirjeistä Ingmanille: taiteilija itse hävitti tai hävitytti Ingmanilta saamansa kirjeet lukemattomien muiden kirjeiden mukana.

Kirjeet Ingmanille valottavat uudesta kulmasta myös Schjerfbeckin uskonnollista puolta. Syksyllä 1935 Schjerfbeck kirjoitti Ingmanille, että juuri tämä piti hänet tiukemmin kiinni uskossa.

Helene Schjerfbeck oli ristiriitainen taiteilija, samanaikaisesti pelokas ja määrätietoisen rohkea, Tossavainen kirjoittaa. Kirjan mukaan myytti sairaalloisuudesta ei ollut pelkästään myytti. Taiteilija halusi itsekin korostaa sitä. Schjerfbeck kehotti esimerkiksi ”työnantajaansa” taidekauppias Gösta Stenmania (1888–1947) kirjoittamaan lapsuudessa alkaneesta, elämänmittaisesta kamppailustaan terveytensä kanssa. ”Helenen kirje julkaistiin ruotsalaislehdessä 1930-luvun lopulla”, Tossavainen kirjoittaa. Lähdeviite viittaa Idun-lehden 9. joulukuuta 1939 julkaistuun numeroon, mutta kirjettä ei siteerata. Monessa muussakin kohdassa jään vähän harmittelemaan valittua kerrontatyyliä.

Tossavainen siteeraa nimittäin myös löytämäänsä uutta aineistoa epäsuorasti tekstissä ja jättää alkuperäissitaatit lähdeviitteiden anniksi, eikä aina sinnekään. Tekstiin olisi tullut mehevyyttä ja ehkä enemmän Schjerfbeckin persoonaa jos ainakin osia alkuperäiskirjeistä olisi poimittu suoraan tekstiin, toki suomeksi käännettynä – lähdeviitteissä ne ovat ruotsiksi.

Kirja päättyy kylläkin suoraan sitaattiin: ”Tiedätkö Lina, että minun elämäni on ollut onnellista.” (Kirje vuodelta 1930. Vilkaisu lähdeviitteeseen näyttää, että kirjeessä ystävälleen Elin Elmgrénille vuonna 1943, kolmisen vuotta ennen kuolemaansa, Schjerfbeck on myös kirjoittanut onnesta: ”Och jag känner lyckan än” – Tunnen yhä onnea.)

Luku Koti-ikävää kylpylähotellissa kuvaa Schjerfbeckin viimeisiä vuosia Saltsjöbadenissa Ruotsissa. Galleristi Stenman oli houkutellut Schjerfbeckiä Ruotsiin jo vuosia, ja useiden sota-ajan evakuointien jälkeen jo hyvin sairas taiteilija päätti lopulta matkustaa naapurimaahan helmikuussa 1944. ”Lentomatkalla maisemien näkeminen ylhäältä päin oli hänelle elämys”, Tossavainen toteaa asiallisen niukasti. Pienessä kohdassa olisi suorastaan elokuvallista potentiaalia.

Perillä, ylelliseen huoneeseensa eristäytyneenä, yksinäinen Schjerfbeck maalasi omakuviaan, joissa haurastuminen ja vanhuus näkyvät yhä paljaampina.

Tossavaisen käyttämä Gösta Stenmanin arkiston aineisto on erittäin kiinnostavaa. Kansallisgalleriaan lahjoitettu Stenmanin arkisto vapautui tutkimuskäyttöön vuonna 2009, joten esimerkiksi Riitta Konttinen ei voinut hyödyntää sitä seikkaperäisessä omassa Schjerfbeck-elämäkerrassaan Oma tie (2004), joka muuten julkaistiin e-kirjana ja äänikirjana viime vuonna. Konttisen ja sitä varhaisempien tutkimusten (H. Ahtela, Hanna ja Eilif Appelberg, Gotthard Johansson) lisäksi Tossavaisen lähteinä ovat olleet muun muassa Leena Ahtola-Moorhousen ja Lena Holgerin tutkimukset.

Helene Schjerfbeck vuonna 1880 eli 18-vuotiaana Daniel Nyblinin potretissa.

Filosofian tohtori Mari Tossavainen on tehnyt valtavan työn kahlaamalla läpi kirjemateriaalia sekä tähänastista runsasta tutkimusta ja kirjoituksia Helene Schjerfbeckistä ja kommentoimalla eri tulkintoja. Kirjassa on 54 sivua lähdeviitteitä, yhteensä kunnioitettavat 859 viitettä.

Ella – Helene Schjerfbeckin lukemalla saa hyvän kokonaiskuvan siitä mitä taiteilijasta tiedetään, höystettynä uusien kirjeiden tuomalla valotuksella. Lina Ingmanin persoonan lisäksi Tossavainen keskittyy muun muassa Schjerfbeckin taiteen renessanssiin 1910-luvulta lähtien ja pohtii ikää, Schjerfbeckin kokemuksia ”vanhana Ellana”. Taiteilija koki itsensä vanhaksi jo alle viisikymppisenä. Sitä selittää naisten alhainen elinajanodote: se oli vielä 1900-luvun alussa alle 50 vuotta.

Yhtenä lähtökohtanaan Tossavainen pitää nykyisen vanhuustutkimuksen ajatusta siitä, että ikä ei ole yksi, vaan monikollinen ja kumulatiivista; vanhassa ihmisessä on monta minuutta, yhteenvetona kaikesta koetusta. Tämä ajatus heijastuu selvästi esimerkiksi Schjerfbeckin suhteessa itseään huomattavasti nuorempaan Einar Reuteriin (1881–1968), mitä laatua tuo suhde sitten lopulta olikaan.

Helene Schjerfbeckin teos Sisarukset (1913, öly, vesiväri, hiili, lyijykynä paperille) on innostanut Mari Tossavaista. Tutkijalla oli nuoruudessaan kuva teoksesta kortissa, ja toisessa kortissa oli kuva yhdysvaltalaisen Mary Cassattin Sisarukset-teoksesta (n. 1885). Maalauksissa oli hämmentävää samankaltaisuutta, Tossavainen ajatteli. – Kirjan kuvitusta.

Mary Cassatt (1844– 1926): Sisarukset (n. 1885, öljy kankaalle). Cassattin maalaus rinnastuu Mari Tossavaisen mielessä Schjerfbeckin Sisarukset-teokseen. – Cassattiin maalaus kuuluu Kelvingrove-museon kokoelmiin.

Oikaisu 23.9. klo 13.50: Kissa ja kaneja on tehty vuosina 1872–74, ei vuosina 1972–74 kuten kuvatekstissä luki aiemmin virheellisesti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat