Entinen teini-ihme on nimeltään nyt Knife Girl, ja hänen esikoisalbuminsa rönsyilee hallitusti

Elektronisella popilla aloittanut suomalaisartisti teki yhtyeen kanssa levyllisen ideoita pursuavaa poprockia.

Knife Girlin Uniform-levyn yhdeksän kappaletta pursuavat ideoita, koukkuja ja yksityiskohtia.

20.9. 14:25

Pop, indie / albumi

Knife Girl: Uniform. Soliti. ★★★★

Lili Aslo on vasta 21-vuotias, mutta tuntuu pelanneen läpi popmusiikin pari ensimmäistä kenttää. Jo varhaisteininä Soundcloud-palveluun lataamallaan musiikillaan ihastusta herättänyt tuottaja-artisti käytti alkuun taiteilijanimeä olli (pienellä alkukirjaimella), mutta vuodesta 2020 hän on ollut Knife Girl. Nimellä on merkitystä; Aslo identifioituu nyttemmin transsukupuoliseksi ja käyttää itsestään feminiinipronominia.

Aslon musiikki syntyi pitkään omin voimin, oman makuuhuoneen suojassa. Varhaisilla olli-julkaisuilla (jotka on suoratoistopalveluissa merkitty nyt Knife Girlin nimiin) ihastutti ilmaisun vapaus; elektroniset ja akustiset elementit Nintendo-piipityksistä akustisen kitaran rapsutteluun avasivat portin nuoren artistin omalakiseen, suhisevaan ja tuhisevaan fantasiamaailmaan, jossa tämän kasvua ja kehitystä oli jännittävää seurata.

Viime vuonna julkaistut kaksi ep-levyä, Metro ja Oona, veivät Knife Girlin musiikkia yllättäviin, keskenään hyvin erilaisiin suuntiin. Metron kimmoisa ja rytmikäs syntikkapop kurotteli 1980-luvun alun diskopallojen alle, kun taas Oonan abstrakti ja digitaalinen ilmaisu oli hypermoderniudessaan tiukasti tätä päivää. Molemmat levyt olivat enemmän kuin onnistuneita, mutta niiden perusteella oli lähes mahdoton päätellä, mitä Knife Girl tekisi seuraavaksi.

Esikoisalbumillaan Aslo tuntuu vetäneen yhteen kaiken mitä on vuosien varrella tehnyt ja mistä on milloinkaan kiinnostunut, ja seuloneen materiaalista mukaan kaiken käyttökelpoisen. Uniformin yhdeksän kappaletta pursuavat ideoita, koukkuja ja yksityiskohtia lähes hengästyttävyyteen asti.

Uniform on ensimmäinen Knife Girl -julkaisu, jolla kuullaan oikeaa bändisoittoa. Uhka vai mahdollisuus on ilmeinen kysymys, mutta vastaus kallistuu välittömästi jälkimmäiseen. Aslo käyttää bändiään yhtä luovasti ja luontevasti kuin on aiemmin komentanut läppäriään.

Vaikka Uniformin kappaleet ovat syntyneet aikana, jolloin Lili Aslo paini sukupuoli-identiteettinsä kanssa, aihe ei nouse levyllä mitenkään erityisesti esiin – ainakaan, jos sitä ei osaa etsiä. Avoimen oloisissa teksteissä pyöritellään yleisemmin rakkauden, epävarmuuden, empatian ja nostalgian teemoja.

Levyn kolmesta ennakkosinglestä The Good Times Are Coming Our Way kuulostaa juuri siltä kuin sillä tavalla nimetyn kappaleen kuuluukin: vaikka päivät seuraavat samanlaisina toisiaan eivätkä lääkkeet välttämättä helpota oloa, toivoa täytyy löytää, vaikka sitten katteetontakin. The 1975:n ja Phoenixin kaltaisista, sokerikuorrutteisista indieyhtyeistä muistuttava isojen areenoiden poprock potkii vastustamattoman innostavasti ja mukaansatempaavasti, eikä Aslon pidäkkeetön laulusuoritus kalpene lainkaan The Curen Robert Smithin hysteerisimpien kujerrusten rinnalla.

Bändisoundi on vakuuttavimmillaan kappaleissa Never Let Me Go ja On the Line, joissa soi kepeä, trooppinen ja hienostunut soft rock Chic-kitaroineen ja Aapo Soulannon asiaankuuluvine saksofoninpurskahduksineen. Suomessa näissä maisemissa ei ole fiilistellyt monikaan, maailmalla viime vuosina esimerkiksi Destroyer ja Gus Dapperton.

Levyn krediiteissä muusikoita mainitaan seitsemän, erityismaininnan heistä ansaitsevat ainakin rytmiryhmän muodostavat Kalle Kauranen (basso) ja Joona Kinnunen (rummut, perkussiot). Aslo antaa bändin rönsyillä, mutta pitää biisit rakenteellisesti kompakteina. Dynamiikantajusta pöyhkeimpänä esimerkkinä käy pianoballadina käynnistyvä Ready for Love, joka ehtii viiden minuutin kestonsa aikana kehkeytyä pirskahteleviksi soul rock -bileiksi ennen rauhoittumistaan synteettiselle ambient-patjalle – tällaisia kappaleita Brian Wilson kai tarkoitti puhuessaan ”taskusinfonioista”?

Uniformilla tehdään ja yritetään niin paljon ja kaikenlaista, että ihan kaikki ei voi millään osua napakymppiin. Brain Deadin minimalistinen funk nyökkää niin avoimesti Princen suuntaan, että huomio kiinnittyy väistämättä siihen, miten kauas kappale jää esikuvansa parhaista hetkistä (mikäpä toisaalta ei jäisi). Perään kuultava Will This Catch the Algorithm on puolestaan vähän kaoottinen funkjami, jonka merkittäväksi anniksi jää sen otsikon alleviivattu sivallus nykypopin laskelmoidun kaupallisuuden suuntaan.

Nämä ovat kuitenkin vain pieniä kauneusvirheitä, joille hyvillä levyillä on aina paikkansa.

Kriitikon valinnat: Juhlamokkamaisesta pieteetistä Myslihärkään

Americana, pop/rock / albumi

Michelle Branch: The Trouble With Fever. Audio Eagle / Nonesuch. ★★★

2000-luvun alussa näytti hetken siltä, että Michelle Branchista tulisi se MTV:n rakastama supertähti, joka rakentaisi sillan popin ja americanan välille, mutta saimme odottaa Taylor Swiftiä vielä muutaman vuoden ajan. Everywheren kaltaiset, juurevaa fiilistä länkyttäviin rytmeihiin ja miljoonan dollariin kertosäkeisiin yhdistelevät pophelmet vaihtuivat pian country-piirien arvostukseen ja levy-yhtiövääntöjen jälkeen liki unohdukseen.

The Trouble With Fever on toinen albumi, jonka Branch on tehnyt tulevan ex-miehensä, tuottajaksi mainitun Patrick Carneyn (The Black Keys) kanssa; pariskunnan eroprosessi on hyvässä vauhdissa. Musiikki huokuu juhlamokkamaista pieteettiä ja käsityöläisyyttä, mutta myös rosoisen tekemisen riemua; kuin Lucinda Williams sirottelemassa soraa Wilcon Beatles-fantasioiden ylle.

Indie rock / albumi

Itä-Hollola Installaatio: Velipuolet. Suomen Musiikki. ★★★

Robert Ensio Niemistö on yksi viime vuosien sympaattisimmista ja empaattisimmista lauluntekijöistämme. Humaaneimmin Niemistön henki on puhaltanut hänen sooloäänitteillään, joita ilmestyy miten sattuu ja joita kuullakseen täytyy tietää mikä on Bandcamp.

Itä-Hollola Installaation neljäs levy on yhtyeen puleeratuin. Vaikka Velipuolillakin kuullaan kirskuvia Dinosaur Jr -kitarasooloja, epäilyttävää 70’s-jytää ja ihanan kömpelöä riimittelyä epäonnistumisesta, hehkuu levyn ympärillä perinnetietoisen laatumusiikin aura, joka vie lo-fi -kuopasta ponnistavan yhtyeen aiempaa lähemmäs Egotripin ja Samae Koskisen kaltaisia tekijöitä.

Parhaiten estetiikka toimii suoraviivaisten rockbiisien, kuten vastustamattoman Sydän särjetään -singlen kohdalla. Joitakin herkempiä biisejä siisti tuotantojälki hiukan laimentaa.

Jazz, soul, psykedelia / albumi

Makaya McCraven: In These Times. International Anthem / XL Recordings. ★★★★★

Elokuva syntyy vasta leikkauspöydällä. Sama pätee pääosin äänitettyyn musiikkiin – harvemmin kuitenkaan jazziin, jossa on edelleen usein kyse esityksen taltioimisesta.

In These Timesin kohdalla on mahdoton sanoa, missä esitys päättyy ja missä sakset puuttuvat peliin. Makaya McCravenin seitsemän vuotta työstämällä levyllä soittaa ilmiselvästi ylittämätön ensemble (mm. harpisti Brandee Younger ja Tortoise-kitaristi Jeff Parker), mutta ratkaisevat iskut chicagolainen auteur-rumpali on lyönyt vasta jälkituotannossa.

Jazzin, soulin ja psykedelian törmäys tuotti hämmästyttävää musiikkia reilut 50 vuotta sitten. In These Timesin voi empimättä nostaa Alice Coltranen tai Pharoah Sandersin teosten rinnalle. Musiikki on yhtä lailla tiheää, jatkuvasti itsensä uudelleen keksivää, mutta ilmaisu tiiviimpää; vain kaksi levyn kappaleista ylittää neljän minuutin rajan.

Psykedelia, instrumentaali / albumi

Kytäjä: Kolmos. Joteskii Groteskii / Panama-levyt. ★★★★

Musiikkia rakastava ihminen on onnellisimmillaan musiikin ympäröimänä. Ja sinne Kytäjä kolmannen albuminsa alkajaisiksi ihmisen heittää – äänten valtamereen, arpeggioiden kimaltaville laineille ja painostavien jurnutusten kuohuihin.

Tuottajina ja äänen ammattilaisina tunnetut Jarno Alho ja Janne Lastumäki ovat tehneet musiikkia yhdessä jo 2000-luvun alun Sister Flo -vuosista lähtien. Pitkä yhteinen historia kuuluu Kolmos-levyn hämmästyttävänä yhtenäisyytenä; new age -pyyhällykset, trooppiset discot, jazzrock-rykäisyt ja syntetisaattoripurkaukset tuntuvat piirtävän kuvaa samasta, ihmeellisestä maailmasta, jossa musiikki on itsearvoisesti musiikkia ja ensisijaisesti mielikuvituksen jatke – maalia kankaalla, valon ja varjon leikkiä filmillä. Ei sellaisen kappaleen kuin Myslihärkä tarvitsekaan kertoa mistään!

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat