Hans Op de Beeck käsittelee teoksissaan usein elämän rajallisuutta. Tässä teos Vanitas XL, 2021.

Harmaan maailman taikuri

Amos Rexiltä on opittu odottamaan näyttelyitä, joiden maailmaan uppoaa. Tällä kertaa vuorossa on belgialaistaiteilija Hans Op de Beeckin kivettynyt unipuutarha.

Tänä syksynä Amos Rexin näyttelysaleihin laskeutuessa päätyy unenomaiseen maailmaan, jonka pimeydessä paikoilleen kivettynyt tyttö puhaltaa saippuakuplia, mies ratsastaa apina olallaan, luurangot kolistelevat jättiläismäisessä karusellissaan ja vanitas-asetelma kalloineen on kasvanut sohvaryhmän kokoiseksi.

Kaikki on tasaisen, pehmeän harmaata, kuin tuhkan peittämää.

Univaikutelmaa korostaa joka nurkkaan ulottuva äänimaisema, jossa voi kuulla karusellin lasten vaimeat huudahdukset tai etäisen jazz-soundin.

Danse Macabre, 2021.

Hiukan ujonoloinen taiteilija istahtaa juttelemaan hetkeksi museon työpajatilaan.

Hans Op de Beeck tietää, että hänet tunnetaan nykyään lähinnä sinä harmaana veistäjänä. ”Vaikka minähän käytän myös väriä! Teen myös todella värikkäitä veistoksia ja maalauksia, ja skenografina olen aivan äärimmäisen värikäs.”

Op de Beeckin harmaat teokset ovat kuitenkin niin tunnistettavia ja niiden pysähtynyt vaikutelma niin kiinnostava, että on helppo ymmärtää, että hänet muistetaan juuri niistä.

Hans Op de Beeck.

Taiteilija itse sanoo, että harmauden kiinnostavuus johtuu ehkä vähän ensilumen kaltaisesta vaikutelmasta. Näyttelysaliin astuminen on kuin heräisi, avaisi verhot ja näkisi kaiken peittyneen valkoiseen lumiharsoon, joka vaimentaa ympäristön äänet.

Harmaaseen väriin ei liity hänellä suurta filosofiaa, on vain niin, että se piirtää veistosten muodot esiin erityisen hyvin. Kun veistoksesta riisutaan värit, se etääntyy tai abstrahoituu ja etualalle nousee joku syvempi olemus, vähän kuin mustavalkoisessa valokuvassa, taiteilija vertaa.

Op de Beeckin harmaa kausi alkoi vuoden 2012 tienoilla, kun hän rupesi valamaan kipsiveistoksia seoksesta, jossa oli mukana mustaa pigmenttiä. Se näytti hienolta, mutta veistoksista tuli sekä painavia että hauraita, ja keräilijät palauttivat niitä yhtenään hänen studiolleen korjattavaksi.

Op de Beeck otti yhteyttä tutkijoihin, jotka kehittivät hänelle erityisen maalin, jolla pinnan kuin pinnan saa näyttämään samanlaiselta samettiselta harmaalta. Sen pitäisi kestää suhteellisen muuttumattomana puoli vuosisataa. Sitä on testattu muun muassa Op de Beeckin ratsastajaveistokseen, joka seisoi yli neljä kuukautta Eremitaasin ulkopuolella Pietarissa ja pärjäsi hyvin.

Op de Beeckin tasaisista väripinnoista tulee mieleen Anish Kapoorin aistiharhan kaltaiset pigmenttikokeilut. Op de Beeck kokee kuitenkin, että he työskentelevät eri asioiden parissa: Siinä missä hän itse haluaa luoda harmaan pinnan joka kutsuu koskettamaan, Kapoorin heijastamaton musta on kuin jotain fysiikan lait kumoavaa.

”En ole kuin Kapoor, joka tekee puhdasta taidetta. Itse en pystyisi siihen, koska olen belgialainen: Tulen rumasta maasta, jossa on rumaa arkkitehtuuria ja ruma estetiikka”, Op de Beeck sanoo. Itseään vähättelevä huumori on hänelle tyypillistä, mutta totta puhuen hän myös kokee, että hänen taiteessaan ripauksella kitschestetiikkaa on oma roolinsa.

Näyttelyn avainteoksia on lummelammessa lautallaan nukkuva tyttö, jonka hahmo saa tummia sävyjä yöpöydällä lepäävästä läpipainopakkauksesta, pillerit pöydälle perhosten sekaan levinneinä.

My bed a raft, the room the sea, and then I laughed some gloom in me, 2019.

Op de Beeck kertoo muistavansa lapsuudestaan kokemuksen siitä, että hänen sänkynsä oli yöllä kuin lautta keskellä merta, jolla hän kellui turvassa, mukanaan sarjakuvat, taskulamppu ja karkkijemma.

”En halua tehdä tästä jotenkin dramaattisen kuuloista, mutta isäni oli bipolaarinen ja saattoi olla vaikeina kausinaan pelottava”, hän kertoo. Sänkylautta oli pikkupojalle turvapaikka ja sarjakuva-albumit auttoivat pakenemaan arjesta.

Lummelampiveistos, nimeltään My bed a raft, the room the sea, and then I laughed some gloom in me (Sänkyni lautta, huone meri, ja sitten nauroin hieman synkkyyttä sisälläni) on äärimmäisen yksityiskohtainen ja viimeistelty. Op de Beeck ei veistä suurpiirteisen ekspressiivisesti – hän on klassisen kuvanveistoperinteen hengessä detaljien hinkkaaja.

”Aina välillä katson veistäjiä, joiden teokset ovat karkeita ja luonnosmaisia ja olen kateellinen. Itse en pysty siihen. Pystyisinpä”, hän sanoo.

Taidekoulussa professorit yrittivät saada Op de Beeckiä pelkistämään ilmaisuaan, mutta se ei vain ottanut onnistuakseen. Hän on työssään yksityiskohtainen kuin supersankarisarjakuvien piirtäjä.

”Niin kornia kuin se onkin, tajusin, että minun täytyy hyväksyä itseni ja tehdä tästä heikkoudesta vahvuus”, Op de Beeck hymähtää.

Japanilaisen Teamlabin digitaiteella vuonna 2018 ovensa avannut Amos Rex jatkaa profiloitumistaan kokonaisten maailmojen esittäjänä. Museonjohtaja Kai Kartio sanoo, että kiinnostui Op de Beeckistä nimenomaan siksi, että tämä voisi käyttää museon tiloja kokonaisvaltaisen elämyksen luomiseen.

Taiteilija itse sanoo haluavansa luoda ”visuaalisia fiktioita” – ei kopioida todellisuutta, vaan luoda meidän maailmaamme muistuttavan mutta silti ehdottoman kuvitteellisen kokonaisuuden. Teokset ovat suuria, koska niiden sekaan täytyy pystyä uppoamaan, ”kuin astuisit kylpyyn”, Op de Beeck sanoo.

The Settlement, 2016.

Hän haluaa, että katsoja voi hänen teostensa äärellä pysähtyä, hiljentyä, ehkä tulla kuljetetuksi arjestaan jonnekin muualle, samalla tavalla kuin teatterissa tai romaania lukiessa:

Ensimmäisillä sivuilla lukija on tietoinen siitä, että kirjan maailma on kirjailijan luoma fiktio, mutta mitä enemmän tarina tempaa mukaansa, sitä enemmän lukija voi liikuttua täysin keksitystä hahmosta, hän kuvailee. Fiktio on fiktiota, mutta sen synnyttämä tunnekokemus on aito. Voimakkaita tunnekokemuksia hän kaipaa taiteelta itsekin.

Siksi Op de Beeck ei karta suuria aiheita. Amos Rexin teosten punaisena lankana tuntuu olevan elämän rajallisuus.

”En pelkää salakuljettaa teoksiini elämän synkkiä puolia”, hän sanoo.

”Toissakesänä siskoni kuoli syöpään. Isäni tietysti kuoli jo kauan sitten, mutta kuolema tulee eri tavalla lähelle kun kyseessä on sisarus”, hän kertoo.

Hän kokee, että kahden vuosikymmenen ajan taiteilijana työskentely on opettanut häntä käsittelemään ja hyväksymään vaikeita asioita. Taiteen tekeminen on hänelle itsensä lohduttamista, mutta myös lohdullisen kokemuksen tarjoamista katsojalle.

Hän palaa lapsuuden kokemukseen sänkylautasta ja sarjakuvista turvapaikkana. ”Ehkä se on se paikka josta taiteilijana tulen – miksi haluan luoda fiktioita ja lohdun kokemuksia.”

Sleeping Girl, 2017.

Op de Beeck sanoo uskovansa, että taide auttaa ymmärtämään elämää ja pohtimaan, mikä on todella arvokasta. Hänen omalla kohdallaan tärkeintä ei ole mikään häkellyttävä tai upea, benjihypyt tai mikään sellainen, hän sanoo.

”Minulle elämässä tärkeintä on se, kun lapseni nukahtaa syliini.”

Hans op de Beeckin Hiljainen paraati Amos Rexissä 26.2. saakka ma, ke, to, pe klo 11–20, la–su klo 11–17, tiistaisin suljettu. Liput 20e. Museosta suositellaan lippujen varaamista etukäteen jonojen välttämiseksi.

Kuka?

Hans Op de Beeck

  • Syntynyt vuonna 1969. Asuu ja työskentelee Brysselissä.

  • Suurten tilallisten installaatioiden lisäksi tekee maalauksia, animaatioita, tekstejä, piirroksia, valokuvia, videoita, oopperaa ja teatteria.

  • Pitänyt näyttelyjä kansainvälisesti kahden vuosikymmenen ajan.

  • Tällä hetkellä suuri installaatio myös Lyonin biennaalissa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat