Vesa-Matti Loirin siunaus­tilaisuus oli niin intiimi ja harras kuin julkinen spektaakkeli voi olla, kiitos omaisten

Kansantaiteilijan saattoivat viimeiselle matkalleen ne, joille hän kuului, kirjoittaa HS:n kulttuuritoimittaja Juho Typpö.

Saattoväki seuraa arkun vientiä ruumisautoon taiteilija Vesa-Matti Loirin siunaustilaisuuden päätteeksi Helsingissä Johanneksenkirkossa 20. syyskuuta 2022. Kuvassa muun muassa Jenni Haukio, pääministeri Sanna Marin, tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen sekä Esko Salminen.

20.9. 20:22

Jotenkin sopivaa: maanantaina saatettiin haudan lepoon Britanniassa kuningatar Elisabet II, seuraavana päivänä Suomessa Vesa-Matti Loiri.

Näyttelijä-muusikko Loiri ei ollut kirjaimellisesti kuninkaallinen, mutta Suomessa hänen maineensa oli suurin piirtein Elisabet II:n luokkaa. Tuskin ketään artistia on täällä nostettu niin korkealle jalustalle kuin häntä; ainakin millenniaaleille ja sitä vanhemmille ikäpolville Loiri oli niin ”koko kansan” taiteilija kuin voi olla. Siksi on ihan loogista, että elokuussa kuolleen Loirin hautajaismenot olivat täällä iso mediatapahtuma.

Loogista mutta myös absurdia. Sen voi näin toimittajanakin sanoa, vaikka HS oli omalta osaltaan luomassa tätä mediatapahtumaa, ja minä muiden joukossa siitä uutisoimassa.

Toimittajille oli varattu muutama paikka Johanneksenkirkossa siunaustilaisuuden seuraamiseen. Oli absurdia ylipäätään akkreditoitua vainajan siunaustilaisuuteen kirkkoon. Yleensä toimittajana akkreditoidutaan eli ilmoittaudutaan esimerkiksi festivaaleille.

Mutta olihan sille myös perusteensa. Piispa Teemu Laajasalo kuvaili niitä siunauspuheessaan hyvin.

”Kaikkien muistellessa taiteilijaa pohdin, kenelle hän kuuluu. Kuka saa hänet omakseen? Vuosikymmenien ihmeellisen uran ja erityisen kiinnostuksen perusteella voisi vastata, että Vesa-Matti Loiri kuului kaikille.

Vesku oli suuri tähti, mutta toisaalta suomalaisten tuntojen tulkki ja kansan nöyrä palvelija. Omanarvontuntoinen ja päättäväinen, mutta syvästi tietoinen siitä, että hänet on nostanut ja hänet pitää pystyssä yleisön suosio. Tavalliset suomalaiset ihmiset. (--) Oli aikoja, jolloin hän väsyi julkisuuteen. Mutta hän ei väsynyt yleisöön, niihin ihmisiin, jotka rakastivat hänen esiintymistään.”

Eli Loiri oli kansantaiteilija, koska halusi olla. Hän teki Turhapurojen ja vastaavien lisäksi kunnianhimoista taidetta, joka kiinnosti häntä itseään – mutta sitäkin yleisölle ennemmin kuin itselleen. Silloin hän tavallaan ”kuului” kaikille, kuten Laajasalo sanoi.

Laajasalo huomioi puheessa myös, kuinka tällainen aiheutti ongelmia Loirin suhteissa läheisiinsä ja omaisiinsa. Hän ei ollut aina läsnä niille, jotka olisivat erityisesti tarvinneet häntä. Lopulta Laajasalo tiivisti:

”Vesa-Matti Loiri kuului kansalle ja samalla hän oli läheistensä oma.”

Tämä kaksijakoisuus – en parempaakaan termiä keksi – näkyi mielestäni hautajaismenoissa hyvällä tavalla.

Kuningatar Elisabetin siunaustilaisuudesta taltioitiin joka sekunti, sen jälkeen hautajaissaattue kiersi Lontoota yli kilometrin verran. Massiivinen julkinen spektaakkeli.

Loirin siunaustilaisuuteen taas pääsivät vain omaiset ja muut läheiset sekä kutsuvieraat, eikä siellä omaisten toiveesta saanut kuvata. Julkinen puoli oli sitä, että paikalle päässeet toimittajat yrittivät kuvailla yleisölle tilaisuutta sanoin, niin hyvin kuin taisivat.

Halutessaan omaiset olisivat voineet päättää, että ketään toimittajiakaan ei paikalle tule. Mutta näin mukaan pääsi jollain tavalla myös yleisö. Sillä sillekin Loiri eli.

Koska ihmisiä oli kirkossa lopulta vähän, tilaisuus tuntui intiimiltä ja hartaalta. Esimerkiksi hienoista musiikkiesityksistä teki erityisen hienoja se, että niitä ei esitetty suurelle yleisölle. Vain paikallaolijoille ja ennen kaikkea Loirille itselleen. Näin se ainakin välittyi minulle, ulkopuoliselle.

Kansantaiteilijan saattoivat viimeiselle matkalleen ne, joille hän kuului. Läheiset ja kansa. Tässä järjestyksessä.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat