Silja Koivisto kirjoitti kirjan isoisotädistään Hilda Hakkaraisesta, joka surmattiin 2. kesäkuuta 1939. Kuvassa Hilda Kisakentän puistossa Kotkassa. – Jutun kaikki kuvat ovat Sataman kapakan Hilda -kirjan kuvitusta.

Haureuden harjoittaja

Kirjailija Silja Koivisto ei tiennyt isoisotädistään juuri muuta kuin että hän oli kuollut väkivaltaisesti. Vuosien salapoliisityö paljasti hänelle, miksi suku oli vaiennut Hildasta.

On tavallinen perjantai-ilta kahvila-ravintola Rauhassa, joka sijaitsee koristeellisessa, vaaleaksi maalatussa puutalossa Keskuskatu 21:ssa Kotkassa.

Ravintolasali on 115 neliömetrin kokoinen ja siellä on tilaa 95 asiakkaalle. Tosin kukaan ei ole enää kertomassa, kuinka monta ihmistä on paikalla.

Kello on varttia vaille seitsemän, kun salin ilmaa leikkaa odottamatta kaksi laukausta.

Työmies Viljo Aarne Johannes Pylkkö, 28, ampuu aluksi Hilda Sofia Hakkaraista, 37, sydämeen ja sen jälkeen itseään päähän. Molemmat kuolevat välittömästi.

On kesäkuun 2. päivä vuonna 1939.

Surmatyöstä raportoitiin seuraavana päivänä kahdessa Kotkan paikallislehdessä. Molemmissa kerrottiin, että laukauksia oli edeltänyt Pylkön ja Hakkaraisen kiivas sanailu, ei kuitenkaan riita.

Tapahtuman tausta ja motiivi jäivät täydeksi mysteeriksi.

Silti nämä kaksi lehtijuttua olivat ensimmäiset uudet varmat tiedot, jotka Silja Koivisto, 45, löysi isoisotädistään. Hildan kohtalo oli alkanut vaivata kustannustoimittajana työskentelevää Koivistoa aikuisiällä.

Lehtileikkeistä selvisi, että Hildaa ei surmannutkaan tuntematon mies jossain puistossa matkalla töistä kotiin, kuten edesmennyt Terttu-mummo – Hildan siskontytär – oli aikoinaan Siljalle muistellut.

Kotkan vilkas satama kuvattuna keväällä 1936.

Nyt oli kuitenkin 2010-luvun loppu. Sekä Hildan että Siljan tuntenut Terttu-mummo oli ollut kuolleena jo vuosikymmeniä. Ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä Hildasta.

Vanhan sanonnan mukaan ihminen kuolee kaksi kertaa: ensimmäisen kerran silloin kun sydän lakkaa lyömästä ja toisen kerran silloin, kun ei ole enää ketään, joka muistaisi vainajan.

Hilda oli varmasti kuollut.

Koiviston huomio kiinnittyi Etelä-Suomen uutisen lopun mainintaan, jonka mukaan Hilda oli ”jo pitkän aikaa ollut poliisin tarkkailun alaisena ja viettänyt toimetonta elämää”.

Miten poliisin lausuntoa olisi pitänyt tulkita 2000-luvun Suomessa?

Valtiollisen poliisin arkistoista ei löytynyt mitään Hildasta, joten hän tuskin oli poliittisesti epäilyttävä maanalainen kommunisti.

Sen sijaan Kotkan poliisin arkistosta löytyi poliisin huolto-osaston merkintä: Hilda oli otettu kiinni 19. tammikuuta 1936 aamuyöllä, kun hän oli astumassa laivaan. Poliisin mukaan Hilda oli kulkenut satamassa ”haureustarkoituksessa”.

Se oli pysäyttävä ja tunteita herättävä tieto.

Pian Koivisto löysi lisää vastaavia Kotkan huoltopoliisin ilmoituksia. Isoisotädin arvoitus alkoi avautua: hän oli prostituoitu.

Huoltopoliisin merkintä Hildan kiinniotosta sataman Miljoonalaiturilla 18. syyskuuta 1936.

Arkistolöydöt käynnistivät vuosien selvitystyön, jonka aikana Koivisto keräsi ja tutki tietoja isoisotädistään ja niistä olosuhteista, joissa hän eli. Urakan lopputuloksena syntyi kirja Sataman kapakan Hilda.

Se ei ole elämäkerta – jo yksinkertaiseksi siksi, että Hildasta ei tiedetä paljoakaan.

Pohjois-Savossa Leppävirralla vuonna 1902 torppariperheen neljänneksi syntyneellä lapsella ei ollut perhettä, ei säällistä työuraa eikä merkittävää asemaa yhteisössä. Ei oikein mitään sellaista, josta olisi jäänyt jälki nuhteettomuutta arvostavassa yhteiskunnassa.

Hilda oli kuin kuka tahansa. Hän kasvoi kehittyvässä Suomessa, jossa muutettiin leivän perässä kaupunkeihin ja jossa ei tunnettu sosiaaliturvaa. Maassa, jota heittelivät maailmantalouden suhdanteet. Ne samat, jotka Koivisto arvelee ajaneen Hildan myymään itseään.

Paljon jää arvoitukseksi. Oliko Hilda ulospäin suuntautunut vai vetäytyvä luonne, mitä hän ajatteli, kuinka hän käveli, mikä teki hänet onnelliseksi?

Hilda Kisakentän puistossa eli nykyisessä Sibeliuspuistossa. Silja Koiviston Terttu-mummo on kirjoittanut kuvan alle ”Hildalla on uudet hampaat”.

Hildasta ei jäänyt jälkimaailmalle juuri muuta kuin pari valokuvaa sekä vähäisiä merkintöjä kirkonkirjoissa ja viranomaisten rekistereissä.

Silti Koiviston on onnistunut koota tiedonsirpaleista yhtenäinen kertomus, joka tuntuu loogiselta ja on samannäköinen kuin muutamassa harvassa säilyneessä valokuvassa poseeraava Hilda.

Olisikohan oikeansuuntainen luonnehdinta kirjasta todennäköinen tai mahdollinen elämäkerta?

Tietokirjana Sataman kapakan Hilda on niukkuuden taidetta.

Koivisto on etsinyt kaikki liikenevät tosiasiat Hildasta ja asetellut ne osaksi isompaa kuvaa. Lähdeluettelon perusteellisuus herättää kunnioitusta.

Silja Koivisto

Lopputulos on vivahteikas ja monipuolinen historiakuvaus yhteiskunnallisista ilmiöistä, jotka on totuttu pitämään marginaalissa, kuten vaikkapa seksityö, laittomat abortit ja vähäosaisten sinnittely.

Koiviston perinpohjaisuudesta kertoo jotain se, kuinka paljon hän on saanut irti Hildasta otetuista valokuvista, jotka löytyivät Terttu-mummon jäämistöstä.

Kotkan kaduilla ja puistoissa otettujen kuvien kuvauspaikat Koivisto jäljittää jalkatyöllä metrin tarkkuudella. Taustalla näkyvien rakennusten tai rakenteiden perusteella hän arvioi kuvausajankohdat.

Hilda ja tuntemattomaksi jäänyt ystävätär Kotkan Keskuskadulla, takana vuonna 1934 valmistunut kaupungintalo.

Hildan vaatteista Koivisto päättelee, että ”Hilda on hyvin toimeentuleva kaupunkilainen, itsenäinen nainen”. Tätä tukevat myöhemmin paljastuvat tiedot hänen maksamistaan veroista.

Koivisto inspiroituu myös sadetakista ja baskerista, jollaisia Hilda pitää yllään Kisakentän puistossa otetussa valokuvassa. Asukokonaisuus on nimittäin samankaltainen kuin prostituoiduilla 1940-luvun lopun niin sanotuissa kuppaelokuvissa, joissa varoitettiin sukupuolitaudeista.

Jopa Hildan ainoan todistetun asiakkaan, turkulaisen kauppamatkustajan Hugon elämänvaiheet selvitetään.

Sitä, mitä Koivisto ei ole saanut selville, hän spekuloi tai arvaa valistuneesti. Jossittelut perusteluineen mainitaan tekstissä huolellisesti eikä lukijalle tyrkytetä fiilispohjaista narratiivia.

Vaikka osasta kirjan tapahtumia on kulunut sata vuotta ja Hildankin kuolemasta yli 80 vuotta, Koivisto käyttää vain keskeisistä henkilöistä heidän oikeita nimiään. Sen sijaan Hildan kollegat / kohtalotoverit esiintyvät kirjassa muutetuilla etunimillä.

Kun kyse on yhteiskunnan reuna-alueella eläneistä ihmisistä, joiden alenevaa polvea on yhä hengissä, ratkaisu on perusteltu eikä haittaa lukukokemusta.

Hildan ja Kotkan lisäksi kirjalla on kolmas päähenkilö, Silja Koivisto itse. Minä-muotoisesti hän raportoi kirjan syntyprosessia: mitkä tiedot ovat ohjanneet häntä eteenpäin kohti uusia lähteitä ja haastateltavia. Lukijalla on ilo olla kyydissä mukana.

Koivisto peilaa myös nykypäivää menneisyyden Suomen yhteiskunnallisiin oloihin ja asenneilmastoon. Jotkut näistä rönsyistä tuntuvat ylimääräisiltä, kuten esimerkiksi pyörittelyt siitä kuinka 2010-luvun televisioviihde mässäilee nuorten naisten kuolemalla.

Hotelli-ravintola Seurahuoneen yläkerrassa oli paremman väen ravintola, kun taas kivijalkakapakka ”Mutakuopassa” kävi työläisiä, merimiehiä ja prostituoituja.

Sataman kapakan Hilda on kokoelma sisäkkäisiä ja lomittaisia pienoishistoriikkejä Kotkan ruusu -kappaleesta ja sen tekstin innoittajasta Rosalia Mäkisestä aina laivatyttö-alakulttuuriin.

Tästä Kotkasta ei voi lukea turistioppaista.

Tarinapolut haarautuvat ja polveilevat, mutta kaikki liittyvät viime kädessä kovaosaisten naisten elämään Suomessa ennen 1960-lukua.

Esimerkiksi Hildan muutto Kotkaan poikii pohdintaa maaseudun ja kaupungin elinoloista ja vastakkainasettelusta 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Koivisto muistuttaa, että Kotka ei ollut 1930-luvulla erityisen turmeltunut synninpesä, vaan vilkas satamakaupunki, joka työllisti tuhansia.

Kotkan poliisin siveyskaitsijoiden – kahden nuoren naispoliisin Kirstin ja Ellen – raportteja käsitellään luvussa, jossa Koivisto taustoittaa prostituution patologisointia ja sitä, kuinka ammatin harjoittajia on aikoinaan Suomessa kohdeltu.

Silti Kirstin ja Ellen merkinnät inhimillistävät virkavallan roolia. Naispoliisien suhde suojatteihinsa (nykyään sanottaisiin varmaan asiakkaisiinsa) ei ollut niin yksioikoinen kuin voisi arvata.

Kuvaukset työlaitoksista ja -leireistä, joihin paatuneimpia prostituoituja passitettiin pois muiden silmistä, ovat tylyä luettavaa. Hurjimmat jutut kuullaan Heinävedellä sijainneesta jatkosodan aikaisesta Pölläkän leiristä.

Olot ja asenteet alkoivat kehittyä nykysuuntaan 1960-luvulla sitä mukaa, kun sosiaaliturva vankistui ja käsitykset huono-osaisuuden syistä muuttuivat. Jonkinlainen merkkipaalu oli naisille tarkoitetun pahamaineisen Ilmajoen työlaitoksen lakkauttaminen vuonna 1972.

Vaikka Hilda Hakkaraisen elämä päättyy kirjassa 2. kesäkuuta 1939, Sataman kapakan Hilda ei lopeta aloitettuja tarinoita.

Koivisto on seurannut Hildan kohtalotovereiden Helgan, Sylvin, Esterin, Lempin ja Marian tarinaa niin pitkälle kuin arkistolähteitä tai sukuseurojen apua on löytynyt. Kaari ulottuu 1980-luvulle saakka.

Kirjan elämäntarinoiden joukossa on odotetusti synkkiä kohtaloita, mutta myös tarinoita niistä, joille prostituutio jäi elämässä välivaiheeksi ja jotka pystyivät karistamaan harteiltaan yhteiskunnallisen stigman – vaikka sitten uudella nimellä uudella paikkakunnalla.

Elämä yllättää.

Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda. Johnny Kniga. 312 s.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat