Äänikirjoissa on pari ärsyttävää asiaa, ja syyttävä sormi osoittaa ennen kaikkea yhtä tahoa

Äänikirjat ovat yhä suositumpia ja välillä käteviä, mutta niissä on varsinkin tietokirjojen osalta todella iso puute.

Lukijoilla ei usein ole valtavasti aikaa luettavaan kirjaansa perehtymiseen.

24.9. 14:57

Luin ja osittain myös kuuntelin vastikään tuoreen tietoteoksen taiteilija Helene Schjerfbeckistä. Se on kaikkien taiteen sääntöjen mukaan perusteellisesti lähteytetty teos. Kirjan lopussa on yli 50 sivua lähdeviitteitä, yhteensä peräti 859.

Lue lisää: Kotiopettaja tajusi 10-vuotiaan tytön poikkeuksellisen lahjakkuuden ja auttoi eteenpäin: Helene Schjerfbeckin kirjeet opettajalle tulevat nyt julki ensi kertaa

Jos olisin vain kuunnellut kirjan, en tietäisi lähteiden olemassaolosta mitään.

Mari Tossavaisen teos Ella – Helene Schjerfbeck päättyy tähän”, kirjan lukenut näyttelijä Ella Pyhältö päättää urakkansa, kun painetussa kirjassa ollaan sivulla 156. Kirjassa on kaikkiaan 228 sivua.

Kukaan ei oleta, että äänikirjan lukija pälättäisi läpi kaikki henkilöhakemiston nimet ja käytetyn kirjallisuuden, mutta juuri tämän tietokirjan kohdalla kuuntelija menettää kokonaan esimerkiksi sisältöä rikastuttavat kirjeiden suorat lainaukset.

Entä jos tämän äänikirjan kuuntelija saisi loppukaneetiksi korviinsa vielä edes tämän tiedon: ”Kirjassa on 859 lähdeviitettä. Voit katsoa ne e-kirjasta”?

Toinen ongelma äänikirjoissa on nimien ääntäminen. Välillä on ollut pakko jättää lupaavan tuntuinen äänikirja kesken, kun lukija ääntää esimerkiksi ruotsinkieliset nimet miten sattuu. Ellassa ääntäminen on enimmäkseen huolellista, mutta nimissä on yllättäviä miinoja. Esimerkiksi tapaus Einar Reuter, Schjerfbeckille läheinen.

Voisi kuvitella, että sukunimi ääntyy Roiter, kuten englantilainen uutistoimiston nimi. Väärin kuviteltu! Kuulin vastikään taidehistorioitsija Leena Ahtola-Moorhouselta, että suvun ohjeistus ääntämiseen on toinen: Röiter.

Moni kuuntelee äänikirjansa pikakelauksella. Minä myös, tunnustan. (1,25-kertaisella nopeudella homma etenee ja ra-sit-ta-van hi-taas-ti lukevien lukijoiden tyyli liudentuu, mutta vielä ei vaani pikkuoravaefekti.)

Kuuntelunopeuden säätö on tavallaan linjassa äänikirjan lukijoiden urakan kanssa. He joutuvat useimmiten työskentelemään kuin liukuhihnalla. Harjoitteluun tai asian sisäistämiseen jää harvoin aikaa, saati kaikkien yksittäisten nimien hiomiseen. Kirjailijaa ei näissä prosesseissa juuri kuulla, vaikka he apuaan tarjoaisivatkin.

Syyttävä sormi nimiääntämysten suhteen ei siis todellakaan osoita kirjojen lukijoita. Kustantamoilta voisi sen sijaan vaatia enemmän.

Kustantamot tekevät juuri äänikirjoilla kannattavaa bisnestä, osin kirjailijoiden palkkioista tinkien ja kaikesta päätellen myös kuluista mahdollisimman paljon säästäen. Äänikirjat vaatisivat parempaa laaduntarkkailua.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat