Viidennestä Danny-kirjasta kertoo olennaisen se, että musiikkineuvos sanoo soittaneensa Beatlesin levy-yhtiöön vuonna 1967, jolloin sitä ei ollut edes olemassa

Antti Heikkinen lupaa kertoa koko show'n, mutta pieleen menee, eikä mitään olennaista lisää saada Dannyn tuttuun tarinaan.

Ilkka Lipsanen eli Danny syyskuussa 2022.

23.9. 0:01 | Päivitetty 23.9. 8:00

Elämäkerta

Antti Heikkinen: Danny – Koko show. WSOY. 462 s.

Dannyn edellisen elämäkerran julkaisusta on kulunut jo vuosi. Suuri kysymys kuuluukin, kuka ottaa soihdun kantaakseen ensi syksynä.

Tänä syksynä soihtua kantaa Antti Heikkinen. Heikkinen on kunnostautunut viime vuosina suomalaisten miesten elämäkerturina. Hän on kirjoittanut aiemmin kirjoja Juice Leskisestä, Heikki Turusesta, Einari Vidgrenistä ja Kari Tapiosta.

Nyt Heikkinen kerää suomalaisista suurmiehistä seinälleen lauantaina 80 vuotta täyttävän Dannyn elämän tällä 462-sivuisella teoksella.

Elämäkerrasta tiedotettiin jo keväällä, tuolloin juuri hiljattain ilmestyneen edellisen elämäkerran jälkeen, ja tilanne herätti tuoreeltaan irvailua. Heikkinen on tästä selkeästi tietoinen.

Hän on pakotettu esipuheessa tiedostamaan tilanne sekä puolustamaan kirjan olemassaoloa. Hän kertoo harkinneensa, vieläkö yksi Danny-kirja tarvitaan (tämä on viides), ja tuli tulokseen, että tarvitaan. Heikkinen lupaa, että koko show tulee nyt kerrotuksi.

Koska Danny – Koko show on jo syntyessään kuin kiusattu lapsi, sen tavallaan toivoisi näyttävän vähättelijöille ja pitävän lupauksensa. Mutta julkaistu teksti on aina kykenemätön puolustamaan itseään.

Danny vuonna 2013.

Heikkisen kirjoitustyyli nojaa suomalaisten maaseudusta ja työläisistä kirjoittaneiden mieskirjailijoiden rentoon sutkautteluun. Heikkisen tietokirjoille tämä tyyli on kaksiteräinen miekka.

Dannyn lapsuudesta alkavan kirjan yksi ensimmäisistä virkkeistä on: ”Oli torstai ja Kuhmon Viiksimossa, muutaman talosen syrjäkylässä, pohdittiin potunnostoon rupeamista.”

Teksti on pääosin sujuvaa ja helppolukuista, mutta kiire näkyy usein lauserakenteissa ja sanajärjestyksissä. Rennossa prosessissa riveille eksyy paljon löysää ja tarpeetonta.

Heikkinen pyrkii monin paikoin jonkinlaiseen definitiivisyyteen myös kohteensa ulkopuolella, missä ei ole oikein järjen hiventä. Sivuhenkilöidenkin taustatarinat kerrotaan. Kirjan henkilöhakemisto on kymmenen sivua pitkä.

Lapsuutta valotetaan seikkaperäisemmin kuin aiemmin, mutta sukulaisten tarinat karkaavat myös epäolennaisuuksiin, joita yritetään kuroa kiinni väkinäisillä aasinsilloilla.

Kirjailija Antti Heikkinen.

Kun yksi luku päättyy mainintaan Kirkasta, voi jo huokaista valmiiksi, sillä tietää seuraavan luvun alussa joutuvansa lukemaan ties monennen kerran Kirkan venäläistaustaisen suvun tarinan. Fokus ei pysy, ja siksi kirja on ylipitkä mötkäle.

Esimerkiksi Dannyn Lontoon-matkasta kesällä 1967 assosioidaan samana vuonna Helsingin Kulttuuritalolla esiintyneeseen Jimi Hendrixiin ja kerrotaan ne samat anekdootit, jotka kyseisestä keikasta on kuultu ja luettu satoja kertoja.

Kirjan lisäarvo, se koko show, pysyy mysteerinä. Tapahtumien kulttuurinen konteksti tulisi jaarittelun sijaan esiin muutamalla tyylikkäällä nostolla.

Nopeassa tahdissa usein faktantarkistus myös unohtuu. Samaan vuoden 1967 kesäreissuun liittyy kirjan viihdyttävin hetki. Danny kertoo, kuinka hän päätti Lontoossa, että aikoo järjestää Beatlesille keikan Suomeen.

Danny päätti soittaa Beatlesin perustaman Apple-yhtiön toimistoon pyytääkseen John Lennonin puhelinnumeroa, joka tietenkin annetaan heti kenelle tahansa sitä kysyttäessä. Lennon oli ollut kuulemma puhelimessa ystävällinen ja ihan kannustanut soittamaan toistekin.

Dannyn kaltaiselle talentille mikään ei ole mahdotonta, kuten soittaminen Beatlesin Apple-yhtiöön vajaa vuosi ennen sen perustamista. Beatles oli myös ilmoittanut julkisesti lopettavansa keikkailun jo vuonna 1966.

Sopii myös epäillä, miksi maailmantähdellä olisi ollut kyseisenä kesänä aikaa pystymetsästä tulleille puheluille. Juuri klassikkoalbumi Sgt. Pepperin julkaissut Beatles oli koko kesäkuun 1967 pääasiassa studiossa, heinäkuun matkoilla muun muassa Kreikassa, elokuussa kuoli heidän managerinsa Brian Epstein, joka olisi ollut ylipäätään huomattavasti uskottavampi henkilö puhelimen päähän neuvottelemaan Beatlesin asioista.

Vaikea kuvitella Lennonia puhumassa puhelimessa keikan järjestämisestä, koska sellaiset asiat eivät kuuluneet hänen tontilleen. Sen sijaan helpompi on uskoa, miksi Danny haluaa uskotella puhuneensa suoraan Lennonin kanssa.

Danny ja Tom Jones vastaanottamassa Midem-palkintoja Cannesissa vuonna 1968. Palkinto myönnettiin maansa eniten äänilevyjä myyneelle taiteilijalle.– Kirjan kuvitusta.

Tällainen hoopoilu saa epäilemään kirjan muitakin tarinoita.

Kirjan suurin puute onkin sen yksiäänisyys. Kirja nojaa Dannyn tarinoihin, muistoihin ja arkistoihin. Heikkisen kirjoittaminen on myös pitkälti fanipoikamaista, mikä on tuttu piirre hänen aiemmista tietokirjoistaan.

Kirja sisältää myös tietokirjalle sangen erikoisia spekulaatioita, joiden merkitys jää epäselväksi. Kuten, että pettikö Dannyn äiti Magda Pentti-isää saksalaisten sotilaiden kanssa:

”Suomalaiset naiset viihtyivät saksalaisten seurassa. Mahdollisesti silloisten aseveljien kemuissa pistäytyi aika ajoin myös Magda. Ehkä Pentti sai kuulla juoruja vaimonsa kulkemisista. Ehkä hänen kuulemissaan juoruissa oli perää. Ehkä ei. Varmuutta ei saada koskaan.”

Naiseen voi miesten kertomassa tarinassa huoletta kohdistaa uskottomuusepäilyn, kun samaan aikaan Pentti-isän epäilemättä siveellisestä Brasilian-oleilusta spekuloidaan näin:

”Pentti Lipsasen Brasilian-vuosista tietoja on vähemmän. Mahdollisesti hän opetti joutoaikoinaan purjelentoa, ja kaipa hän koti-Suomeen kirjeitse yhteyttä piti, ainakin liikeasioihin liittyen, mutta Dannylla ei niistä preiveistä tietoja ole.”

Näistä irrelevanteista spekulaatioista erikoisin on silti kirjan pohdinta siitä, jos Dannyn Pentti-isä olisikin päättänyt ampua Hitlerin:

“Kun Hitler käveli isän ohitse, olisi hän voinut muuttaa historian kulun. Mitä siitä olisi seurannut ja olisiko se ylipäätään ollut mahdollista, en tiedä, Danny pohtii. Ei tiedä kukaan muukaan. Mutta arvailla voi. Vaikkapa sen verran, että suunnitteliko Pentti Lipsanen Hitlerin ampumista edes ohimenevän ajatuksen verran?”

Internet-kielessä on sanonta: mitä mä just luin.

Vaikka edellä olleet sitaatit viittaavat elämäkerran sijaan jonkinlaiseen käsitetaiteelliseen pläjäykseen, kyllä Danny – Koko show on elämäkerta. Se kattaa Dannyn uran keskeiset vaiheet, erityisesti 60-luvun hyvinkin seikkaperäisesti (60-luvulla ollaan vielä kirjan puolivälin tienoilla).

Vähemmän tilaa saavat luonnollisesti menestyksen kannalta epäonnisemmat vuodet, joita ei kuitenkaan myöskään sivuuteta.

Jos on Dannysta lukenut aiemmin tai katsonut Danny-elokuvan, uusi kirja ei tuo mitään olennaista lisää tarinaan. Kaikki parhaat anekdootit on kuultu aiemminkin. Danny – koko show vaikuttaa tarinalta, jonka Danny on halunnut itsestään vielä kerrottavan.

Kirjaan ei ole sisällytetty yhtään kollegan tai lähipiirin haastattelua. Sekö on koko show?

Danny on tehnyt hienon uran, mutta viides kirja 2000-luvulla koettelee jo paatuneemmankin iskelmäfanin kestävyyttä.

Merkittävä osa Heikkisen kirjan jutuista on valitettavan puisevia eikä asiaa auta rakenteellinen, liukuhihnamainen maneerisuus. Liki jokainen luku päättyy pariin dramaattisuuteen pyrkivään, toteavaan päälauseeseen.

Ei makeaa mahan täydeltä. Tämä arvio päättyy tähän.

Ilkka Lipsanen D-tuotannon toimistossaan vuonna 1973.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat