Marilyn Monroesta kertova kohuelokuva tulvii halpaa symboliikkaa ja kuvaa hänet pelkästään kärsivänä uhrina

Halpaa symboliikkaa tulviva Blonde kertoo lähes kolmen tunnin ajan siitä, kuinka Marilyn Monroe oli miesten kaltoin kohtelema, kärsivä uhri. Monroesta, ihmisestä, se ei kerro.

Marilyn Monroe (Ana de Armas) on Blonde-elokuvassa pelkkä kävelevä tragedia.

30.9. 2:00 | Päivitetty 30.9. 7:49

Draama

Blonde ★★

USA 2022

Netflix (K18)

Hollywood-ikoni Marilyn Monroen elämä alkoi traumoista, jatkui tuskien kautta kauhuun ja uusiin traumoihin ja loppui painajaisiin ja kuolemaan.

Näin kertoo Andrew Dominikin ohjaama ja käsikirjoittama Blonde. Lähes kolmen tunnin ajan.

Elokuvalla on tasan yksi missio: näyttää, kuinka valkokankailla iloista flirttiä hupakkoa esittänyt Monroe oli tosielämässä jo valmiiksi kaltoin kohdeltu tyttö, jota miesten ja misogynian hallitsema Hollywood käytti armotta hyväksi.

Häntä väheksyttiin ja esineellistettiin, hänet raiskattiin, pakotettiin abortteihin ja raadeltiin julkisuudessa kappaleiksi.

Kaikki tämä on tietysti totta. Ja vaikka 36-vuotiaana lääkeitsemurhan tehneen Monroen traagisuus on ollut tiedossa, elokuvissa sitä ei ole liikaa käsitelty.

Eikä viihdemaailman kulisseissa tapahtuvaa hyväksikäyttöä, jonka #metoo-liike toi vasta muutama vuosi sitten laajasti julki. Blonden kaltainen elokuva ansaitsee tulla tehdyksi.

Mutta tehdyksi miten?

Palveleeko sen aihetta, että keskushenkilö on pelkkä uhri eikä mitään muuta?

Sillä Blonden Marilyn Monroe ei ole mitään muuta.

Australialaisen Dominikin pitkään työstämästä ja kuubalaisen Ana de Armasin tähdittämästä elokuvasta on kohistu jo ennen ilmestymistä. Keväällä viihdemedioissa uutisoitiin sille Yhdysvalloissa määrätystä poikkeuksellisen korkeasta NC-17-ikärajasta, joka vastaa Suomen K18-luokitusta.

Jo viime vuonna julkisuuteen valui tietoja Blonden kustantaneen Netflixin ongelmista elokuvan rajun sisällön kanssa. Suoratoistopalvelu itse tietysti vain hyötyy siitä, että sen tuotannoista tulee puheenaiheita. Blonde sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla, Netflixissä se julkaistiin keskiviikkona.

Blonde pohjautuu Joyce Carol Oatesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2000. Teoksen alkusanoissa Oates painotti, ettei se ole elämäkerta vaan ”fiktion muotoon puettu, rajusti suodatettu kertomus ’elämästä’” (suom. Kristiina Drews).

Romaani noudattelee Marilyn Monroen aitoa elämäntarinaa pääpiirteittäin, mutta henkilöitä, tapahtumia ja asioita on yhdistelty, joitain kuvattu symbolisesti tai sepitetty.

Blondessa Marilyn Monroe kärsii ja kuolee miesten syntien tähden.

Elämäkertaelokuvissa näin tehdään yleensä aina, ilman että sitä erikseen perustellaan. Elokuvassa tarina pitää tiivistää tiettyyn mittaan ja siinä pitää olla kerronnalle sopivaa dramatiikkaa.

Dominikin elokuva poimii Oatesin romaanista monia asioita suoraan, mutta vain sieltä täältä. Ymmärrettävää sekin, kirja on yli 800 sivua pitkä. Vaikka Blonde on myös vahvasti tyylitelty elokuva, on se pohjimmiltaan perinteinen elämäkertafilmi eli biopic.

Mutta ei se Norma Jeane Mortensonista (1926–1962), taiteilijanimeltään Marilyn Monroesta – ihmisestä –, kerro.

Eipä Monroeta ole sellaisena vuosikymmeniin nähtykään. Hän on osa populaarikulttuurin ikuista kuvastoa. Kasvot nykytaidenäyttelyn teoksissa 60-luvulta lähtien, seinämaalauksissa ympäri maailmaa, kirpputorien haalistuneissa t-paidoissa ja kitsch-keräilyesineissä. Symboli milloin millekin: Hollywoodille, Amerikalle, lännelle, seksille, seksualisoinnille.

Blondessa Monroe on jonkinlainen pyhimyshahmo, joka kärsii ja kuolee miesten syntien tähden.

Ensin Norma Jeane Mortenson on surusilmäinen pikkutyttö (Lily Fisher) henkisesti sairaan yksinhuoltajaäitinsä (Julianne Nicholson) armoilla. Isä on hylännyt heidät ennen Norma Jeanen syntymää, ja äiti syyttää siitä tytärtään. Äiti yrittää hukuttaa Norma Jeanen, joutuu mielisairaalaan ja tyttö orpokotiin.

Isän kaipuu seuraa Norma Jeanea koko tämän loppuelämän. Aikuisena hän kutsuu miehiään aina ”isukeiksi” (”daddy”).

Kun Marilyn Monroeksi muuttunut Norma Jeane menee ensimmäiseen koe-esiintymiseensä, studiopomo ”Mr. Z” eli Darryl Zanuck (David Warshofsky) raiskaa hänet välittömästi. Aviomies, baseball-tähti Joe DiMaggio (Bobby Cannavale) huorittelee ja pieksee häntä viskipäissään.

Bobby Cannavale esittää Blondessa Marilyn Monroen aviomiestä, baseball-tähti Joe DiMaggiota.

Myöhemmin Monroe viedään presidentti John F. Kennedyn (Caspar Phillipson) sviittiin kuin halpa prostituoitu. Presidentti maanittelee Monroen ensin suuseksiin, sitten raiskaa.

Kaikki miehet ovat saalistajia, viettiensä orjia, ulvovia susia – paitsi Monroen myöhempi aviomies, näytelmäkirjailija Arthur Miller (Adrien Brody), koska hän on kiltti rillipäinen kirjatoukka. Mutta siinä vaiheessa Monroe on jo lopullisesti rikottu, pelastuksen tuolla puolen.

Se on hyvä, että Blondessa edesmenneitä historian merkkimiehiä ei kunnioiteta. Mutta ei siinä kunnioiteta Monroetakaan.

Hän vain poukkoilee miestraumasta toiseen. Hänellä ei ole elokuvassa omaa tahtoa, ei toimijuutta, ei mitään.

Marilyn Monroen Kesäleski-elokuvasta tuttu ikoninen kohtaus, jossa metrotunnelin ilmavirta nostaa Monroen helmat, nähdään myös Blondessa.

Puhtaasti teknisenä suorituksena elokuva toimii. Piukkojen paikkojen ja muiden kuuluisien Monroe-elokuvien kohtauksia on rekonstruoitu välillä hämmästyttävän autenttisesti. Joissain kohdissa vanhat Hollywood-valokuvat ja stillit tuntuvat heränneen eloon. Nick Caven ja Warren Ellisin musiikkiraita, vuoroin eteerinen ja vuoroin uhkaava, tukee kuvien hakemaa tunnelmaa hyvin.

Kun Dominik iskee taidevaihteen päälle, siitä syntyy muutamia mieleen jääviä kohtia. Monroeta ympäröivien miesfanien kasvot vääristyvät ja venyvät, Piukkojen paikkojen ensi-iltanäytöksessä iloinen komedia muuttuu irvokkaaksi. Ahdistavaa, toki myös David Lynchin Mulholland Drivestä muistuttavaa.

Mutta enimmäkseen Dominikin tyylittely jakautuu kolmeen kategoriaan: tyhjään kikkailuun, kliseisiin ja rautakangesta väännettyyn symboliikkaan. Kohtaukset vaihtelevat värillisistä mustavalkoisiksi sattumanvaraisen oloisesti. Julkisuuden kirousta kuvastetaan kameroiden räiskyvillä salamavaloilla.

Rautakankea elokuva tarjoilee esimerkiksi esittäessään pakotettujen aborttien Monroelle aiheuttamaa järkytystä, kun kuviin tuodaan jumalaisessa valossa hohtava sikiö. Joka yhdessä kohtaa jopa puhuu Monroelle lapsen äänellä: ”Äiti, ethän hylkää minua tällä kertaa.”

Ana de Armas on lähes täydellinen Marilyn Monroe.

Yksi valttikortti Blondella on: Ana de Armas. Yksin hän tuo elokuvalle toisen tähden. De Armas toisintaa täydellisesti Monroen ulkonäön, olemuksen, hönkivän puhetavan, kaiken, ja osaa myös ilmentää sisäistä tuskaa viiltävän tehokkaasti.

Hän voisi olla Monroena varmasti vieläkin ilmiömäisempi, mutta ympäröivä elokuva ei anna siihen mahdollisuutta. Se pakottaa näyttelijän pienentämään itsensä tiukasti rajattuun muottiin.

Lopulta Blonde on vain osa Marilyn Monroen loputonta tragediaa. Kerran objekti, aina objekti. Ruumis, joka kaivetaan esiin ihmeteltäväksi, aina uudella verukkeella.

Monroe sanoo elokuvassa, kuinka kokee olevansa pelkkä lihanpala. Ironista, että tasan sellainen hän on Blondessakin.

”Katsokaa tuon tytön persettä!” sanoo yksi elokuvan ilkeistä miehistä. ”Katsokaa, miten naisparkaa kohdellaan”, sanoo ohjaaja Dominik – ja suuntaa sitten kameransa Monroen keikkuvaan takapuoleen.

Oikaisu 30.9.2022 kello 7.49: Joe DiMaggio pelasi baseballia, ei pesäpalloa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat